Någonting Job Shadowing III

 

Cirko ja & Espoon teatteri tuottavat Uudet klassikot -rahaston tukemana yhteistyössä ruotsalaisen Riksteaternin ja tanskalaisen Vendsyssel Teaterin kanssa uuden nykysirkusteoksen, joka saa ensi-iltansa keväällä 2027. Någonting-työnimen saaneella teoksella on luvassa noin 50 näytöstä Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Teoksen lähtökohtana ovat yksinkertaiset ja tunnistettavat jokapäiväiset tilanteet, jotka kehittyvät koskettaviksi, henkeäsalpaaviksi ja lopulta mahdottomiksi tapahtumiksi. Teoksen ohjaajiksi on valittu Camille Boitel ja Sève Bernard Ranskasta.

Osana hanketta esityksen ohjaajat ovat valinneet Cirkon järjestämän avoimen haun kautta nykysirkustaiteilijat Veera Alaverrosen ja Saku Mäkelän seuraamaan ohjaajien, lavastajien ja muun taiteellisen työryhmän työskentelyä teoksen luomisvaiheen ja kiertueen aikana Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa.

Työryhmän työskentelyn seuraamisen tavoitteena on syventää ymmärrystä ohjaajan asemasta ja vastuusta luomisprosessissa sekä luomisprosessin rakenteesta. Lisäksi tavoitteena on seurata miten esitys suunnitellaan kiertueelle ja millaista valmistelutyötä sen sovittaminen eri esitystiloihin vaatii.

 

Saku Mäkelä ja Veera Alaverronen jakavat tässä juttusarjassa huomioitaan teoksen luomisprosessista.

Juttusarjan ensimmäinen osa löytyy täältä

Juttusarjan toinen osa löytyy täältä.

Kuva: Saku Mäkelä

Saku Mäkelä

Luomisperiodi @ &Espoon teatteri: ”Ja sitten ne esiintyivät ensimmäisen kerran”

Saku Mäkelä

 

Olin seuraamassa &Espoon teatterissa pientä demoa esityksestä ja oli hienoa nähdä hahmojen ja esityksen heräävän henkiin. Oli myös inspiroivaa nähdä miten innovatiivisia he ovat olleet sirkuksen toteutuksessa.

Tajusin etten ole nähnyt heidän tekevän ollenkaan narratiivista tai esiintyjän työtä harjoituksissa. Kaikki harjoitukset, joissa olen ollut mukana, on keskittyneet pelkästään teknisten ongelmien ratkaisuihin. Tämä esitys on yksi teknisesti hankalimmista esityksistä, joita olen nähnyt. Oli siis todella kiehtovaa nähdä miten tämä tekninen väsertäminen todellakin sitten toimi yleisön edessä ilman sen kummempia dramaturgisia harjoituksia ja esiintyjät olivat hyvin sujuvasti samalla kartalla. 

Toki heillä on ollut workshoppeja ennen kuin tulin mukaan projektiin, jossa on löydetty kunkin henkilön ”hahmo”( vai korostettu oma persoona?) ja esityksen yleinen narratiivi ja kaari sekä luotu käsikirjoitus. Luulen myös, että pidempi audition, jossa roolitus tehtiin, oli merkittävä osatekijä tässä työryhmän hioutumisessa ja muutenkin esityksen muotoutumisessa.  Se näemmä on riittänyt ja kantaa läpi eri kohtausten, mutta odotan innolla mitä kaikkia tasoja tähän vielä tulee!

Jäljellä on 2-3 viikkoa harjoittelua ennen ensimmäisiä koeyleisöjä Tanskassa Vendsysselin teatterissa. Jännä nähdä saavatko kaikki tekniset osa-alueet toimimaan ja esityksen valmiiksi. 

Ja vielä lopuksi huomio, että onpa hienoa nähdä kun Camille ja Sevé tekevät yhteisohjausta yhteistyössä työryhmän kanssa. Kaikenlainen yhteisohjaus ja yhteinen tekeminen on minusta inspiroivaa tässä maailman tilassa, josta on tullut yhä yksilökeskeisempää ja oman edun tavoittelua.

Saku Mäkelä on sirkustaiteilija Helsingistä. Hän valmistui DOCH:ista sirkustaiteen kandidaatiksi vuonna 2008.

 

Veera Alaverronen

Luomisperiodi @ &Espoon teatteri: ”The Pile”

Veera Alaverronen

Viittaan otsikolla esityksessä olevaan tavarakasaan, joka on kasvanut kokoaan suuremmaksi tekijäksi Espoon harjoitusperiodin aikana. Kasa tehdään kohtauksen aikana, ja sen on tarkoitus näyttää vahingossa syntyneeltä ja huteralta. Oikeasti sen pitää olla tukeva, sillä sen päälle tulee käsilläseisontanumero. Kasan idea on ihana, ja toteutus näyttää hyvältä, mutta sen saaminen nopeasti tukevaksi lavatilanteessa on osoittautunut isoksi haasteeksi. Etukäteen tehdyt korjaukset kasan kiinnitysmekanismiin eivät yllättäen harjoituksissa toimikaan niin kuin on suunniteltu. Tai toimivat kerran, mutta kun kasaa yritetään laittaa kokoon uudestaan, se ei onnistu. Ja sitten ollaan tilanteessa, jossa kasan ympärillä on noin viisi ihmistä katselemassa, ruuvaamassa ja tutkimassa lattiassa olevaa koloa, johon kasa pitäisi kiinnittää ja kohtausharjoittelu pysähtyy, välillä pitkäksikin aikaa. 

Silti kasa on minusta hieno, ja sen tuottama efekti toimiessaan on vaikuttava. Jatan käsilläseisonta näyttää sen päällä upealta, ja alla huojuvat tavarat korostavat lajin herkkyyttä. Mielestäni kasan eteen kannattaa nähdä vaivaa, mutta harjoitustilanteeseen tulevat jatkuvat katkokset ovat toki kaikille raskaita.

Kasa saa minut pohtimaan ohjaajalähtöisyyttä sirkuksessa. Olen ymmärtänyt, että tämäntyyppinen estetiikka kuuluu Camillen ja Sèven taiteelliseen käsialaan. Minun on vaikea kuvitella, että jos esityksen viisi sirkusartistia olisivat tehneet keskenään esityksen, he olisivat valinneet sinne asioita, jotka tuottavat näin paljon päänvaivaa ja hidastavat harjoittelua. Uskon, että he olisivat todennäköisesti lähestyneet teoksen toteutusta enemmän fyysisen tekemisen kautta. Tai ainakin luulen, että näin vaikeasti toteutettavista ideoista luovuttaisiin ilman teosta määrittävää ohjaajaa helpommin. Että päästään ns. keskittymään olennaiseen, jos ideat eivät ala kohtuullisessa ajassa toimia. En ajattele, että kumpikaan tapa olisi oikea tai väärä, mutta minusta on kiinnostavaa nähdä, miten tässä teoksessa yhdistyy mielestäni sekä ohjaaja- että esiintyjälähtöisyys.

Sirkuskentällä ohjaajan rooli on kokemukseni mukaan hyvin erilainen kuin keskimääräisessä teatteriproduktiossa, jossa ohjaajan työ on luoda raamit teoksen maailmalle. Toki työskentelytavat vaihtelevat produktiokohtaisesti, mutta enemmän olen nähnyt nykysirkuksen kentällä esityksiä, joissa ohjaaja on ulkopuoliset silmät kuin ohjaajan visiosta alkunsa saaneita teoksia. Någonting -esityksestä minulle tulee puolestaan vahvasti olo, että tämä on Camillen ja Sèven konsepti, johon he ovat kutsuneet artistit mukaan. Jokaisen hahmo on luotu niin, että esiintyjillä vaikuttaa olevan mukava olo hahmonsa nahoissa. He luovat materiaalia Seven ja Camillen ideoiden pohjalta, mutta luotu materiaali näyttää aina vahvasti tekijöiltään ja toimii uskoakseni siksi niin hyvin. Teos vaikuttaa yhteiseltä, ja se on kaunista.

Uskon, että tällainen ohjaaja- ja tekijälähtöisyyden dialogi tuntuu myös katsojille jonkinlaisena yllätyksellisyytenä tai tuoreutena. On miellyttävää katsoa, kun artistit saavat loistaa tuottaessaan materiaalia, jollaista tulee heiltä luonnostaan. Ja toisaalta ne harjoituksissa haasteita tuottavat ratkaisut ovat jotain, mikä tuo myös ohjaajantaiteen vahvasti osaksi teosta. Että nyt ei ole kyse vain siitä, että ohjaaja järjestelee esityksen palasia tai lisää dynamiikkaa tai auttaa tekemään katsojille jonkin asian selkeämmäksi (toki myös niistä), vaan jostain syvemmästä ohjauksellisesta kerroksesta, jonka näkemisestä nykysirkuksen kontekstissa sulan sisäisesti. Että tämmöistäkin on, ihanaa.

Kun kirjoitan tätä, en tiedä onko kasan kohtalo vielä ratkennut – sen poistaminenkin nimittäin välähteli jo hetkittäin puheissa. Mutta vaikka kasa joutuisi lähtemään, teokseen jää silti se ohjaajien näkökulman syvätaso, joka yhdessä esiintyjien ajattelun ja tekemisen kautta tekee tästä teoksesta sen mitä se on: hauskan, yllättävän ja koskettavan; ihastuttavan leikin, johon katsojan on helppo päästä mukaan.

 

Veera Alaverronen on turkulainen teatteritaiteilija ja psykologi, joka valmistuu Turun taideakatemian sirkuksen koulutusohjelmasta keväällä 2027.