Paljonko maksaa? – Tasapainottelua taiteen ja rahan rajapinnoilla

Paljonko maksaa? -keskustelutilaisuus kokosi taiteen ja kaupallisten alojen osaajat samalle sohvalle. Keskustelussa nousi esiin avoimuuden ja solidaarisuuden tarve.

Syyskuisena maanantai-iltapäivänä järjestetty Paljonko maksaa? -keskustelutilaisuus kokosi yhteen eri alojen asiantuntijoita. Tapahtuma toteutettiin Cirkon ja Sirkuksen tiedotuskeskuksen yhteistyönä.

Sirkustaiteilija Henna Kaikula ja Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijoiden liiton puheenjohtaja Veera Lamberg edustivat keskustelussa taiteilijoiden ääntä, teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton toiminnanjohtaja Karola Baran toi esiin edunvalvonnan ja Anu Kauppi sekä Joonas Isopahkala puolestaan kaupallisen näkökulman. Eri tahojen kohtaamiselle oli selkeästi kysyntää.

Keskustelu tarjosi niin vertaistukea kuin konkreettisia neuvoja. Taiteen ja rahan rajapinnalle mahtui erilaisia epävarmuuksia, hieman häpeää, kysymyksiä, vastauksia ja myös mahdollinen kultainen keskitie.

Tällainen ”sielunsa myymisen” pelko saattaa myös näivettää rahasta käytävän keskustelun avoimuutta entisestään.

Taiteen ja tuotteistamisen ristiriita

Kaupallinen ala koetaan ennen kaikkea haastavaksi. Taitelijat eivät kokeneet saaneensa usein riittävää korvausta kaupallisista töistä. Kaupallisten töiden tekemisen koettiin lisäävän töitä nimenomaan kaupallisella kentällä ja taiteellisten töiden puolestaan taiteen saralla, vaikka ideaalimaailmassa taiteellisia projekteja voisi halutessaan rahoittaa kaupallisilla töillä. Kahden kentän välissä vallitsee kuitenkin selkeä dikotomia. Keskustelu rahasta ei perinteisesti ole kuulunut taiteen sfääriin, ikään kuin taidetta tulisi tehdä pelkästä intohimosta. Ilmoille nousi kysymys: jähmettääkö kaupallinen työ taiteellisen ajattelun? Toisaalta pelättiin, voiko kaupallinen työ uhata taiteellista uskottavuutta. Tällainen ”sielunsa myymisen” pelko saattaa myös näivettää rahasta käytävän keskustelun avoimuutta entisestään.

Median muutoksen myötä mainonta on aiempaa henkilökeskeisempää ja -kohtaisempaa. Taiteilijat joutuvat siis tulevaisuudessa miettimään oman työnsä arvoa ja suhdettaan kaupallisuuteen jopa aiempaa enemmän. Osa taiteilijoista kaipaakin ulkopuolista tahoa tukemaan kaupallisissa sopimuksissa, jolloin taiteilija voisi keskittyä sisällön luomiseen.

Oman taiteen hinnoittelu aiheuttaa suoranaista pelkoa omasta hölmöydestä tai osaamattomuudesta. Pelko siitä, että häpäisee itsensä pyytämällä liikaa tai toisaalta viestii omasta tietämättömyydestään pyytämällä liian vähän. Selkeää viitekehystä ei ole ollut. Joskin esimerkiksi Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto (TEME) on tänä syksynä julkaissut palkkasuosituksen kaupallisen alan tanssijoille. Palkkasuositus löytyy sekä TEME:n sivuilta että uusimmasta Liitos-lehdestä (3/2019). Suosituksessa annetut korvausehdotukset ovat minimi, mutta alkuperäisiä suosituksia oli silti jouduttu laskemaan, sillä ne eivät olleet olleet linjassa todellisten korvausten kanssa. Tämän tyyppiset palkkasuositukset voivat kuitenkin antaa niin henkistä kuin konkreettistakin tukea taiteilijalle.

Ajatus itsensä brändäämisestä on kiirinyt myös taiteen saralle. Tuleeko taitelijan sitten brändätä itseään ja hyödyntää tätä henkilöbrändiä itsensä hinnoittelussa? Kysymys herätti kannanottoja sekä puolesta että vastaan. Osan mielestä taiteilija hinnoittelee taidettaan nimenomaan brändinsä pohjalta, kun taas osa näki brändäämisen liiallisena vaatimuksena taiteellisen työn lisäksi.

Toisaalta voidaan kysyä, onko brändityö kietoutunut osaksi lähes jokaisen identiteettityötä, oli sitten taiteilija tai ei.  

On tietenkin myös eri asia antaa jollekin tuotteelle kasvonsa useaksi vuodeksi kuin esiintyä mainoksen taustalla eleganttina käden heilautuksena.

Kasvojen ja kehon hinta

Taiteen hinnoittelu on haastavaa. Esittävien taiteiden saralla teoksella ei välttämättä ole minkäänlaista materiaalista ilmiasua. Taiteellinen työ kietoutuu osaksi taiteilijan identiteettiä, se ylittää ajan ja paikan rajoja. Sirkus- tai tanssitaiteilija asettaa hinnan omille kasvoilleen ja omalle keholleen. Kysymys hinnoittelusta ei siis ole aivan yksinkertainen. On tietenkin myös eri asia antaa jollekin tuotteelle kasvonsa useaksi vuodeksi kuin esiintyä mainoksen taustalla eleganttina käden heilautuksena.

”Älä alenna kollegasi arvoa”

Keskustelun tärkeäksi teesiksi nousi vaatimus olla alentamatta kollegansa arvoa. Omalle työlleen tulisi siis antaa niin symbolista kuin materiaalistakin arvoa. Jos yksi suostuu tekemään puoli-ilmaiseksi, joutuu toinenkin tyytymään vähempään. Hinnoittelussa on siis kyse myös muiden työn arvostamisesta ja solidaarisuudesta.

Moni esiintyvä taiteilija on varmasti etenkin uransa alussa ollut tilanteessa, jossa on vedottu työn tuomaan näkyvyyteen. Tämän ei pitäisi olla hyväksyttävää. Toinen ongelma on vetoaminen liian pieneen kokonaisbudjettiin. Kaupallisen tahon tulisi olla valmis maksamaan ammattilaisen työstä ja osaamisesta nimenomaan muullakin kuin pelkällä näkyvyydellä.

Taiteilijoiden tulisi puhua rahasta aiempaa avoimemmin, jolloin myös yhteisön sisäinen solidaarisuus voisi vahvistua ja taitelijat voisivat saada tekemästään työstä ansaitsemansa korvauksen.

Kohti kultaista keskitietä

Tapahtumassa nousi esiin myös konkreettisia vinkkejä: kaupalliselle taholle ei koskaan tulisi myydä kerralla kaikkea, vaan oma osaaminen tulisi jakaa sekä sisällöllisesti että ajallisesti pienemmiksi osasiksi. Asiakkaalle tulisi antaa juuri se, mistä tämä on maksanut, ei yhtään enempää. Hinnan tulisi myös määräytyä taiteilijan työpanoksen, ei niinkään asiakkaan mukaan. Työn sisällöstä ja aikataulusta pitäisi sopia aina mahdollisimman tarkasti. Tuntikorvausten sijaan tulisi suosia päiväpalkkaa, sillä näennäiseen tunnin työhön menee kuitenkin helposti koko päivän työpanos. Työ tulisi aina tehdä mieluummin palkkasuhteella kuin laskulla, jos haluaa pysyä vakuutuksen ja työttömyysturvan piirissä.

Sekä tanssi- että sirkustaide ovat tällä hetkellä kuplivassa muutoksen tilassa. Omalle ja muiden työlle tulisi antaa niin symbolista kuin materiaalistakin arvoa. Neuvottelutilanteessa tulisi nähdä itsensä vertaisena, vaikka olisikin vasta aloittelija vailla nimeä. Myös sosiaalisen yhteisön merkitys nousi tärkeään asemaan. Taiteilijoiden tulisi puhua rahasta aiempaa avoimemmin, jolloin myös yhteisön sisäinen solidaarisuus voisi vahvistua, ja taitelijat voisivat saada tekemästään työstä ansaitsemansa korvauksen. Kultainen keskitie on vielä löydettävissä.

Teksti ja kuvat: Inari Nikkanen