HAASTATTELUSSA: Rauhallisinta on myrskyn silmässä – haastattelussa Petri Kekoni
Numeerinen ajatusleikki, spiraalin alku ja ikiliikkuja. 369° on täydellisyyttä pakeneva liikeveistos, joka yhdistää profaania ja pyhää ja tempaisee katsojan mukaan pyörteeseen. Haastattelimme teoksen koreografia Petri Kekonia teoksen taustoista, katsomisesta ja tasapainon pakenemisesta.
Miten teos sai alkunsa?
Tilalliset ulottuvuudet ja niissä tapahtuvat näyt ovat usein teosteni lähtökohtana, niin tässäkin tapauksessa. Lähdin suunnittelemaan teosta yleisöstä päin kohti esiintyjää. Näyttämö keskiössä ja yleisö ympärillä oli tämän teoksen perusperiaate. Varhaisessa vaiheessa tiesin, että olemme tekemässä teosta juuri Cirkon Maneesi-näyttämölle, ja visio sai potkua kyseisen näyttämön mittasuhteista ja tunnelmasta.
Alussa olin rakentamassa katsomoa näyttämön ympärille amfiteatterin malliin, mutta tämä putosi nopeasti pois suunnitelmista. Keskityimme sen sijaan jonkinlaisen kohotetun commedia dell’arte –näyttämön suunnitteluun ja romutimme näyttämörakenteen kokonaan. Prosessi johdatti meidät pohtimaan esitystaiteen näyttämöhistoriaa ja kuinka eräänlaisen historian markkinanäyttämön tuominen tämän hetken esityskonventioita rikkovaan teosajatteluun onkin yhtäkkiä avantgardea.
Teoksen nimi 369° oli numeerisen ajatusleikin tulosta, sillä mietin ympyrän muotoisesti joka suuntaan aktiivista koreografista kudosta teoksen lähtökohdaksi. Itse asiassa pöllin sen itseltäni, koska vuonna 2008 kantaesitetty ”Miksi emme voi olla tässä hetkessä” käyttää osin samantyyppistä koreografista kokoamistapaa. Tässä teoksessa olemme jalostaneet ajatusta lisää. Minua kiehtoi ajatus, että teos säilyttää informaationsa riippumatta siitä miltä puolelta sitä katsoo, kuitenkin niin että materiaali varioituu tiettyjen ehtojen sisällä. Näin teoksen viiden tanssijan liikkeellisenä veistoksena.
Esityksen tunnelmassa voidaan nähdä viitteitä ”alttarin sakraalisuuteen, nyrkkeilyottelun brutaaliuteen tai keskiaikaiseen markkinahumuun”. Kumpi oli ensin: liike vai nämä mielikuvat? Miten nämä kuvat syntyvät?
Edellä mainitut mielikuvat nivoutuvat teoksen syntyyn ja varhaisiin visioihin teoksen näyttämöasettelusta. Kyllä nämä mielikuvat olivat olemassa paljon ennen varsinaista liikemateriaalin työstämistä. Huomasimme, että teoksen tarve kohottaa toiminta jalustalle on yhteydessä johonkin hyvin primääriin ajatustapaan. Se on samanaikaisesti hyvin henkistä kuten alttaritoimituksissa, brutaalia kuten nyrkkeilyottelussa ja tavallaan arkista kuten markkinapaikalla.
Joskus teoksella tuntuu olevan kuin oma tahto, joka alkaa viedä omaan suuntaansa.
Varsin nopeasti eri tasolla tapahtuvat asiat johtivat meidät pohtimaan myös hierarkioita, eli dominoiko ylempitasoinen alempitasoista? Tästä on myös lyhyt matka yhteiskunnalliseen ja poliittiseenkin viitekehykseen. Joskus teoksella tuntuu olevan kuin oma tahto, joka alkaa viedä omaan suuntaansa. Vähän aikaa sitten huomasimme, että meillä on käsissämme yhteiskunnallinen teos, vaikka emme siihen tietoisesti pyrkineetkään.
Kaikki nämä tunnelmat (sakraalisuus, brutaalius, arkirealismi) ovat läsnä voimakkaasti, kun liikettä löydetään ja työstetään. Koen, että jokaisessa teoksessa ne ovat läsnä, sillä milloinkaan ei voi tietää minkä liikkeen sisältään löytää. Tunnelman määrää paljolti liikkeen sisäinen tuntemus. Vaikka liikemateriaalissani on paljon muotoseikkoja, eräänlaista hieroglyfitason graafista informaatiota, niin määräävää sille on, mitä tunteita sen tekeminen tanssijassa herättää.
369° on kuin liikeveistos, joka on katsottavissa eri puolilta. Haastaako se perinteistä ajatusta katsojan ja katseen kohteen välisestä suhteesta?
Olen käyttänyt tätä ”liikeveistos”-termiä aiemminkin teosteni yhteydessä, ehkä siinä on jotain alkujaan kuvataidelähtöistä ajattelua siitä, miten liikekudelmaa katsoo. Sanalle ”tanssiteos” ja ”tanssi” on ylipäätään hyvä kehitellä välillä uudenlaisia muotoja.
Tärkeää tässä teoksessa on, että katsoja ei lukittuisi paikalleen, tavoitteena on luoda yhteinen liikkeellinen kokemus. Tätä päämäärää auttaaksemme olemme poistaneet penkit kokonaan, paitsi tietysti niiden kohdalla, joille istuminen on välttämätöntä. Samaan tapaan kuin veistosnäyttelyssä kierrämme veistosta nähdäksemme sen eri puolille, niin tarkoitus on tehdä tässäkin. Toki on mahdollista olla vain paikallaan, teos näyttää silti kaikki puolensa, mutta tässä katsojien liikkeessä koen, että teosajatus saa täyttymyksensä katsojien ja esiintyjien yhteisenä pyörteenä.
Mielenkiintoista koreografisessa muodossa on, että teos on kullekin katsojalle eri, koska varsinaista pääsuuntaa ei ole. Koreografina olen hajauttanut informaation eri lausekkeille, jotka yhdistyvät osittain mielivaltaisesti riippuen mistä suunnasta kompositiota katsoo. Mielenkiintoista ja pelottavaakin on, että teosta ei pysty kaikkinensa edes täysin tyhjentävästi hahmottamaan – siitä saa aina vain yhden siivun.
Teoksen keskuskohtauksena on massiivinen pyörre, joka voisi jatkua ikuisesti – eräänlainen ikiliikkuja.
Tanssijoiden kanssa olemme joutuneet tiukkojen matemaattisten kysymysten äärelle, kun pohdimme miten neljän materiaalin sarjat voitaisiin esittää niin, että neliön kullekin sivulle tulee aina viiden tanssijan tekemänä eri sarjat ja eri esiintyjä. Kun aiemmin pohdin teoksen tunnelmia sakraaliuden, brutaaliuden ja arjen välillä, teos sai näin myös matemaattisteoreettisen tason ongelmanratkaisuissa. Teoksen keskuskohtauksena on massiivinen pyörre, joka voisi jatkua ikuisesti – eräänlainen ikiliikkuja. Tämän liikekudelman ääressä olemme viettäneet monta viikkoa. Tällä hetkellä on hyvä tunne siitä, että se on saatu toimimaan, inhimillinen kone toimii!
Edellinen teos ”Möhkäle” hälvensi elottoman ja elollisen välisiä raja-aitoja, 369°puolestaan yksilöiden välisiä rajoja. Miten 369° nivoutuu aiempien teosten joukkoon?
Nämä kaksi teosta ovatkin mielenkiintoinen pari. Niin erilaisia ja niin samanlaisia! Toki sooloteos Möhkäle perustui ihan eri estetiikalle, mutta siinäkin oli nähtävissä erilaisia jalustalle asettamisen teemoja kuten tässäkin. Niiden kautta pohdin esiintymisen ja esittämisen olemusta. Kun Möhkäleessä oli musta lieriö niin 369° teoksessa näyttämönä on valkoinen kuutio.
Näen teokseni mielelläni jatkumona, pitkänä janana. Liikemateriaalissa on muistumia vanhoista teoksistani. Miellän asian niin, että jotkut liiketapahtumat pääsevät ikään kuin liikekaanoniin ja putkahtavat sitten alitajuisesti työstövaiheessa esiin. Tämä on jotain mitä ei voi ennalta suunnitella, vaan tämän täytyy toimia intuitiivisesti. Yleensä vanhat teemat tulevat esiin, kun etsitään ratkaisua jonkin liikelauseen etenemiseen ja törmätään seinään kerta kerran jälkeen.
Monumentaalisuus on liitetty teoksiini aiemminkin, mutta tuntuu että nyt ollaan päästy sillä tasolla astetta edemmäs. Voi olla, että resurssit alkavat vihdoin kohdata ideat. Vaikka vieläkään ei ihan ole saanut kaikkea mitä tahtoo, niin nyt ollaan sillä tasolla, että teos näyttää siltä millaiseksi sen on kuvitellut.
Olen saanut hienon työryhmän teokseen! Tämä on myös taso, jolla teos nivoutuu aiempiin teoksiini. Kannamme edellisen työn tuloksia ja usein pääsemme edellisessä työssä jonkin kysymyksen äärelle, mikä ei ihan vielä ratkea, mutta seuraavassa teoksessa ratkaisu löytyy.
Kävely on hallittua eteenpäin kaatumista.
Miksi tasapainoa tulee paeta?
Tämä tasapainoviittaus tuli mieleeni, kun pohdin ympyräteemoja. Kuinka täysi ympyrä on täydellinen ja sillä tavalla tylsä. Sillä ei ole suuntaa, minne se kehittyisi. Liike perustuu epätasapainolle ja sen hallitsemiselle. Kävely on hallittua eteenpäin kaatumista.
Epätasapainon käyttäminen liikkeen perustana on varmaankin peruskauraa koreografien parissa, mutta ainakin itse vaalin sitä. Jos jossain olen tarkka niin siinä – liikkeen pitää olla totta. Painon hallinta tekee siitä todellista, kehon pitää antaa viedä ja raajojen pudota. Tanssi, ainakin minun tapauksessani, on aina riskirajoilla operoimista. Edellisen liiketeeman pitää antaa mennä loppuun, ennen kuin seuraava pääsee alkamaan. Näiden välissä on puolestaan joko kaatuminen tai pudottautuminen.
Tasapainon välttäminen tulee eteen myös teoksen kokonaismuodon ratkaisuissa. Tuntuu siltä, että jonkun kohtauksen tulee kestää ”liian kauan”, jotta sen keston merkitys tulee esiin myöhemmin teoksen kuluessa. Voisi ajatella että teos on koottu monista epätasapainoisista palikoista, jotka kuitenkin keskenään ovat tasapainossa toisiaan tukien.
Kuten tässäkin teoksessa, tulee aina hetkiä, jolloin esiintyjä on rauhassa paikallaan, tasapainossa. Tässä juuri piilee liikkeen merkitys: vahvimman merkityksen liike jättää, kun se on ohi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tasapainoa ei saavuta olemalla paikallaan, vaan ensin täytyy mennä pyörteen läpi.
Myrskyn silmässä on rauhallista.