ESSEE: Ruumiillisen kieleni kutsumisesta monia muita unohtamatta

Kirjoitan vuoden takaa, kellarista, peiton alta, myyränä sirkuksessa kirjoitan ajatuksiani tanssista ja taiteesta.

Kutsun kieltä, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole kuvata, selittää, reflektoida, kääntää tai oikeuttaa ruumiillista kokemusta.

Lähden liikkeelle sieltä, missä kieli on lähtökohtaisesti läpiruumiillinen.
Kieli, kun koko todellisuus putoaa kehoon.

Teen eräänlaista avausta omasta tämänhetkisestä suhteestani kirjoitettuun kieleen tanssitaiteilijan näkökulmasta. Pohdin kielen ruumiillisuutta, jolla tarkoitan sanojen, käsitteiden ja kokonaisten käsitejärjestelmien rakentumista suhteessa aistimellisiin ja kokemuksellisiin ruumiin sisäisiin todellisuuksiini. Ajatellessani tätä käsissäni ovat levänneet Maria Matinmikon teos Musta (2013) sivun kahdeksan kohdalta ja Hélène Cixousʼn teos Medusan nauru (1975). Kehon harjoittamisessa minua ovat virittäneet psykosomaattiset menetelmät, joista haluan mainita koreografi Sara Margret Guðjónsdóttirin Full Drop into the Body -menetelmän ja Tension/Trauma Release Exercisen, joiden jälkiä tunnen kirjoittaessani.

Viime vuosina olen yhä enemmän etsinyt esiintymistä tukevia menetelmiä, kirjoituksia ja ihmisiä, joiden kanssa pääsen kosketuksiin koko ihmisyyden spektriin avautuvan intiimin ruumisyhteyden kanssa. Työ on hidasta, mutta jokainen antautuminen ruumiille ja sen intuitiivisuudelle tuntuu avaavan äärettömyyksiä ja ihania obsessioita. Samalla kysymys kielestä ja kirjoituksesta on kasvanut yhä häiritsevämmäksi. Guðjónsdóttir on kuvannut intiimiin ruumisyhteyteen vievän praktiikkansa yhteydessä joutuneensa luomaan oman sanaston jokaisen harjoittajan kanssa, jotta sisäinen subjektiivinen kokemus olisi mahdollista ymmärtää.¹ Samastun tanssijana tarpeeseen luoda henkilökohtaista sanastoa ruumiin syväsukellusten yhteydessä. Omaa sisäistä kokemusta vastaavien sanojen muodostamisen lisäksi kieli voi lietsoa esiin kokonaan uusia ruumiillisen kokemisen ja kuvittelun alueita. Joka tapauksessa kielessä ja kirjoittamisessa on minulle kyse ruumisyhteyden harjoittamisesta.

Kirjoitan kirjoituksesta, jota vielä etsin itsestäni. Ruumiin ja kielen eron tutkimuksellisen käsittelyn sijaan haluan kirjoittaa ja luoda kieltä, joka juhlii ruumiillisuuttaan jo syntyessään. Tanssija-tutkija Kirsi Heimonen on kirjoittanut solmukohdasta, jossa ruumiin ja kielen lihat tihkuvat toisiinsa, mutta eivät sulaudu yhteen.² Olen lihaltani jo alun perin sekaisin, vaikka voin hetkittäin virittää kielen ja ruumiin esiin omina tuntuinaan. Heimosen sanoja vasten ajattelen, että tihkuan useissa erilaisissa kielimielipsyykeruumiin sulaumissa. Millaisia sanoja kutsun esiin itsessäni tällä hetkellä ja missä niiden merkityksellisyys on? Etsin kieltä, jota ruumiini, minä, itse, haluaa, haluan.

Sanat nousevat esiin lihasta, josta kirjoitan.

sdasdd

Kirjoitin tuonkin.

Minua inspiroi kielen löytäminen ruumissuhteessa, jossa koen itseni psykodynaamisesti aktiivisena, elävänä ja yhteydessä maailmaan – iloiten kielen ja ruumiin mielikuvituksellisesta potentiaalista. Kieli runollisena ja sielullisena, käsittämättömän henkilökohtaisena olemisena, jossa ruumiillinen kokeminen on liki itseään, subjektina; irrottaen päättymättömästä itsen havainnoinnista. Kuinka tanssijan kieli voisi olla räjäyttävää, diskurssiinsa kompastuvaa ja siitä läpi humahtavaa, rohkeaa, nauttivan ihmisen puhetta?

Havittelen kieltä, joka on jo kerran unohtanut fenomenologisen ja psykoanalyyttisen teorian. Cixous puhuu naiskirjoituksen / feminiinisen kirjoituksen (ècriture fèminine) yhteydessä kielestä, joka ei ole ensisijaisesti määrittävää, paikalleen asettavaa ja rationalisoivaa.³ Cixous on kirjoittanut myös Kafkasta inspiroituneena järkyttävästä kirjoituksesta, joka halkaisee kirveen lailla sisällämme olevan jään.⁴ Hänen ajatteluaan seuraten kutsun itsessäni esiin kieltä, jonka kirjoittaminen on järkyttävän nautinnollista, elämää ja ihmistä rakastavaa, sekä häpeilemättömän ruumiillista. Käsitteitä, jotka ovat logiikaltaan pimeitä. Lauseita, jotka saavat nauramaan ja vanhan hajoamaan. Haluan keskustella sellaista ajattelua vasten, jossa kieli avoimesti kuolaa. Sanoja, jotka rohkaisevat suuntautumaan tunteellista, ristiriitaista ja intiimiä ruumiillisuutta kohti.

Luulen, että sanat löytyvät kohta. Uuden kielen kirjoittamisen täytyy olla vaikeaa. Henkilökohtaiset kielet. Miljardi kieltä. Aloitan keksimällä uusia sanoja, esimerkiksi: lumokuilu, joka merkitsee lantionpohjasta humahtavan sensaation pysähtymistä silmäluomissa ja sen kaiken valumista hitaasti silmäluomilta takaisin lantiokoriin eri väreissä. Runohdus, joka merkitsee sisäisyydessä kellumista ajantajun kadotessa ja tuon hetken yhtäkkistä avautumista poeettiselle vallankumoukselle. Tai periuuvunta, joka tarkoittaa väsymisen ylisukupolvista kierrettä. Nämä sanat liikuttavat minua vanhahtavuudessaan. Luulin niiden olevan uusia.

Tahdon sanoja,

jotka viettelevät minut
jotka raivaavat tilaa sensaatioille
joissa vapisen
jotka kiertävät kauniisti kehää
joita varten on hikoiltava
ja joissa voin sitoutua.

Kysymys kielestä on esiintyjäntyöni kannalta tärkeä, koska kielelliset voimat, kuten todellisuus- ja ihmiskuvani tai seksuaalisuuteni sanoittaminen, vaikuttavat olennaisesti siihen, millaiset esiintyjänlaadut ja kehollisuudet koen mahdollisiksi, merkityksellisiksi ja tarpeellisiksi. Ne voivat virittää hiljaisesti esiintyjäntyötäni tai ilmetä suoraan esitysmateriaalina. Itsenäistä omalakista tanssijantaiteen harjoittamista helpottaa ymmärrys tai kiinnostus omasta psykofyysiskielellisestä rakentumisesta. Tanssitaiteilija Esete Sutinen on puhunut tanssijan sisäisestä äänestä, joka kirjoittautuu ulos kehosta mahdollistaen tanssijan vapauden ja itsenäisyyden.⁵ Kyllä, huomaan, että ruumiin sisäisyydestä kumpuavassa kirjoituksessa on jotakin juurruttavaa.

Tärkeimmät sanat tarttuvat usein pienistä ja jälkikäteen vaikeasti mieleen palautettavista hetkistä. Muistan elävästi astuneeni syvemmälle kantapäähäni, kun käsitteellistin ruumiini luisuuden kohti maata ja kuolemaa vievänä minulle ihmisen hahmon antavana rakenteena. Muistan puhuneeni kaksi ja puoli vuotta sitten roihuavasta tulesta kesken työpajan. Koreografi Liisa Pentin teoksessa Hauraat silmät sopersin lihasta, tajunnasta ja merestä. Esiintyjäntyötä harjoitellessani palaan toistuvasti itselleni taianomaisten sanojen äärelle, jotka muistuttavat minua tärkeistä laaduista ja tavoitteista, joihin tanssiessani pyrin.⁶ Tällä hetkellä niitä ovat ainakin: nautinto, koko kaikki, ihminen, tää, halu, ruumis ja taivas.

Haluan harjoittaa kieltä, joka on rohkeasti mieltä maailmasta, jolla on tahto ja tarve olla yhteiskunnassa. Kieleni on avoimesti poliittista – ei niinkään teorianmuodostuksen tasolla, vaan taiteellisena suhteena omaan subjektivoitumiseen ja psykoruumiilliseen materiaan. Kyse on vaihtoehtoisen subjektivoitumisen etsimisestä ja sen kielellisestä manifestoitumisesta. Itsen subjektivointi, joka ei ensisijaisesti perustu mielen jatkuvaan reflektointiin, somaattisen epäilemisen ja paljastamisen tekniikkoihin, vaan ihmisruumiin kokonaisvaltaiseen läpielämiseen⁷ ja omaan kokemukseen luottamiseen.

Kokeilen uudestaan. Vauhkoontunut mieli sylkee itsensä kädelle. Voikukista tuhriintunut TAPPO. Siitä liityntä toiselle vyöhykkeelle. Vaikea myöntää Teille. Mutta minusta se on TAPPO. rakas tappo. ja kohta ISKEE. SE ISKEE MINUN AIVOJEN TAKAPIHAAN. SE iskee minun aivojeni takapihaan. mwmwmwmwm. ÄLÄ Syötä. Syön sinut. MINÄ syön sinut. Annathanthan. syön. Sairas syö. vaikut. Vaalea saippua valuu persettä pitkin, naku nalle, vitun typerä taapero. Raikas. Han.

Käsitykseni mukaan tuhoutumista usein edeltää uuden rakentuminen.

Ajattelen Rastilan ABC:n räjäyttämistä.

Samalla kieli on melkein kuin yksi arkipäiväinen ruumiintoiminto, kuten hengitys tai kipu, joka huuhtoo kokemusta itsestä ja maailmasta.

Olen tuonut lyhyesti esiin henkilökohtaisen ruumiskielisuhteeni tämän hetkisiä liikkeitä ja yrityksiä lietsoa ruumista kirjoituksen voimalla. Harjoitan kielen kutsumista, sanojen keksimistä, ruumiillisuuden ja kirjoituksen sekoittumista, assosiatiivisuutta sekä uudelleen kokemista. Olen korostanut tanssitaiteilijan näkökulmasta intiimin ruumiillisen sisäisyyden ja kielen vuoropuhelua, sekä erityisesti kirjoituksen mahdollisuutta avata uutta. Työ on viime kädessä melko yksinäistä itsen kohtaamista, mutta silti minuus, ruumis, ei ole koskaan tyhjiössä. Henkilökohtainen ei merkitse sulkeutumista. Kieli on myös ruumissuhteiden yhdessä työstämisen, kommunikoimisen ja jakamisen tapa. Koen siksi merkityksellisenä ajatteluni sijoittamisen tässä yhteydessä myös hieman laajempaan ruumiillista kieltä ja kirjoittamista koskevaan taiteelliseen yhteyteen, etenkin kun kysymys kielestä ja ruumiista on tanssitaiteen ikuisuusaiheita. Syvästi henkilökohtaisesta, ruumiinkokemusta ei-objektivoivasta näkökulmasta kumpuavaa kirjoittamista on tällä hetkellä suomalaisessa tanssitaiteessa Elina Pirisen, Sonja Jokiniemen ja Emmi Vennan kirjoituksissa ja näyttämöteoksissa.⁸

Pirinen on kritisoinut postmodernin release-tanssin valtavirtaista ruumiskieltä yksipuolisesti ihmisen fysiologis-biologis-kineettistä kokemusta ylikorostavana todellisuussuhteena, jossa ruumiintoiminnoista kerrotaan anatomisen, somaattisen tai (mies)filosofisen sanoituksen läpi. Hän kuvaa tällaista ruumissuhdetta ja sen tuottamia näyttämöehdotuksia osuvasti soma-perversion kyllästäminä ruumiin rauhoittamisen laatuina, joissa ihmisen emotionaalinen, traaginen ja groteski puoli on karkotettu elokuvien ja draamallisen teatterin maailmaan.⁹

Esiintyjäntaiteen näkökulmasta somaattisesti orientoitunut postmoderni tanssitaide tuottaa omituisen usein esiintyjissä läsnäoloa, jossa esiintyjät aistivat mekaanis-kinesteettistä muutosta hieman oman kokemuksensa ulkopuolelta – vaihtoehtoisesti voidaan myös asettaa rento cooliuden naamio, tuijottaa tyhjyyteen tai poistua kokonaan paikalta katonrajaan. Vaikutelmana on silloin ruumiin sisäisyydessä tapahtuva, mutta oman olemassaolon ristiriitaisuuden kieltävä ulkokohtainen hallinnan tuntu. En aina tiedä onko tarve siihen peräisin nyky-yhteiskunnassa selviämisestä, koreografisten tehtävien suorittamisesta näyttämöllä, sisäisen häpeästä vai tanssitaidetta edelleen riivaavasta liikkeen ja ruumiin hallinnan mentaliteetista.

Kielen ja kirjoituksen tärkeä poliittinen tehtävä suomalaisessa tanssitaiteessa liittyy tällä hetkellä mahdollisuuteen puhkaista ruumiin ulkokohtaiseen hallintaan ja tasapäistämiseen osallistuvat filosofis-somaattis-teoreettiset käsite(kuri)järjestelmät, ja pyrkiä fantastiseen leikkiin hajoavista järjestelmistä jäljelle jääneen sanatuhkan kanssa. Tahdon tanssijana kieltä, jolla lietsoa ruumis, ihminen, esiin kaikessa lähes sietämättömän kauniissa vaahtoavuudessaan. Mwmwmwmw.¹⁰ Onneksi vaihtoehtoisuus tapahtuu jo. Esimerkiksi Jokiniemi on teoksessaan RRRRR suunnannut dissosiatiivisen kielen, ajattelun ja kirjoituksen alueelle, jossa ruumis ei asetu sanojen kohteeksi, vaan tulkintani mukaan kielen ruumiillisuus pursuaa ja horjuttaa kirjoituksen säädyllisyyttä. Lempisäkeeni¹¹:

“YOU. GHHHH.YOU ARE OUT OF TOUCH. YEAH.
HEY WHY DON´T YOU FIND OUT WHAT REALITY IS AND TOUCH IT.
MMMMMM TOUCH IT MMMMM.
AND WHO WOULD HAVE KNOWN I WAS MY CUNT WITH ANGELS!
MMM A ANGELS MMMM A.

OH MARZIPAN!
SPECTACULAR, SPECULOOS, OOS, FOOS, GROOS, OOS, UUS, SUUR, SOOR,
SUURENMOINEN!

VEINS IN THE HEAD.
VEINS IN THE FUCKING HEAD.
PULSING. PUMPING. MAKES NO SENSE.
NO SENSE.
NO SENSE TO ME SENSE TO ME NO SENSE TO ME NO NO NO NO NO SENSE.

FUCK YOU SAYS THE LORD!
LORDESS, LORDED DEAD NESS.
THE LORD IS DEAD DEAD.
THE GROUP DIED DIED DIED LONG TIME AGO AND
NATIONALISM WILL KILL US ALL! — “

Myöskin voimakkaan ruumiillisesta mutta erilaisesta näkökulmasta Venna on käsitellyt ruumiillisen halun, muistin ja identiteetin rakentumista suhteessa fiktiiviseen tekstiin. Halun arkeologiasta ja nälkäisistä haamuista -tekstissään (2019) hän reflektoi intiimejä ruumiin kysymyksiä fanittamiensa fiktiivisten henkilöiden eli lapsinarkomaani Christiane Felsherinown ja vampyyri Spiken kautta. Venna kuvaa Christiane F:stä kertovan tekstin asuttaneen hänen psykofyysisen järjestelmänsä ja vaikuttaneen muistoihin, käsitykseen romanttisesta rakkaudesta ja taipumukseen ihailla ”käveleviä ruumiita”. Venna toteaa kirjoituksen loppupuolella: ”Ihmisenä oleminen toteutuu jatkuvasti fiktiivisissä rakenteissa, eikä todellisuutta voi rajata fiktiosta erilliseksi asiaksi. Ulottuvuudet vuotavat toisiinsa: representaatioiden tuottamat affektit ja ”totuudet” materialisoituvat kehomielissä somato-poliittisina fiktioina, jotka sanelevat olemisen ja toimimisen mahdollisuuksia.”

Tarvitaan kirjoituksia, jotka antautuvat ruumiillisuudelle. Niihin kuuluvat myös elettyyn ruumiiseen jo sisäistyneiden tekstien ja mielikuvituksen leikki. Lapsuudessa luetut sarjakuvat, ulkoa opetellut vuorosanat, lakitekstit tai häiritsemään jääneet lipsautukset ovat hyvin konkreettisella tavalla jättäneet jälkiä ruumiini kudoksiin, soluihin ja sieluun. Ne ovat osa sitä sisäisyyden myrskyä, joka pudottaa minut hetkessä takapihan asfalttiparkkipaikan itkukohtauksesta Fabianinkadun juhlallisista ovista sisään, ja ne ovat osa niveliäni silloin, kun murskaava häpeä puulattialla iskeytyy päin Oopperan seinää. Tässä vaiheessa tuijotan tyhjyyteen tai laitan cooliuden naamion kasvoilleni.

Lopuksi haluan todeta, että kielen ruumiillisuudelle antautumisen pitäisi tarkoittaa enemmän ja erityisempiä kirjoituksia eikä yhtä ”oikeaa” tapaa kirjoittaa. Ruumiintaiteessa on mahdollista työskennellä syvästi henkilökohtaisen parissa ja samalla asettua yhteyteen monien muiden kanssa. Yhteinen voi perustua subjektivoitumisen moninaisuuden jakamiseen ja kunnioittavaan ihmettelyyn, eikä yhdenmukaistumisen ideaaliin. Ajaudun helposti runollisen ilmaisun äärelle ruumiillisen kielen kysymisessä, mutta lajina runous ei toki aina ole erityisen ruumiillista. Ehkä on niin, että tanssitaiteilijat voisivat kuitenkin kirjoittaa vähintään yhtä kurittomasti kuin nykyrunoilijat. Minulle riittäisi nyt aluksi, jos saisin muutaman uuden hauskan sanan, jotka sytyttävät ruumiini tuleen. Pyydän lähettämään os. marlon.moilanen@gmail.com.

Hei hei.

P.S. Olisin halunnut kirjoittaa suolaisesta järvestä Mariaanien haudan pohjalla, jonka rannoille kuolleet merikäärmeet ajelehtivat eilisessä avaraluontodokumentissa. Olisin kirjoittanut merikäärmeistä, kuolemanpelosta, lasisista monumenteista ja liberaalin keskiluokan kivuista. Ne kertovat jotain tärkeää ruumiistani ja ehkä monista muistakin tällä hetkellä.

Näkemiin!¹²

Marlon Moilanen

Lähteet

1 Suzan Kozel – Margret Guðjónsdóttir, Margrét Sara Guðjónsdóttir’s »Full Drop into the Body« A Conversation with Susan Kozel and a Public Discussion, s. 177–192 teoksessa Gronau Barbara – Sabine Huschka (toim.), Energy and Forces as Aesthetic Interventions: Politics of Bodily Scenarious. [transcript] 2019, s. 184–185.

2 Kirsi Heimonen, Sukellus liikkeeseen: liikeimprovisaatio tanssimisen ja kirjoittamisen lähteenä. Acta Scenica 24 2009.

3 Hélène Cixous, Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Tutkijaliitto 2013. Alkuperäisteos julkaistu ensimmäisen kerran 1975.

4 Hélène Cixous, Three Steps on the Ladder of Writing. Columbia University Press 1993. s. 59–63.

5 Esete Sutinen, Tanssijan sisäinen dialogi, Liikekielen teemanumerossa Koreografia ja teksti 2/2018, http://www.liikekieli.com/koreografia-ja-teksti-2-2018/esete-sutinen-tanssijan-sisainen-dialogi/ (8.12.2020).

6 Ks. henkilökohtaisista taianomaisista sanoista tai taikasanoista, jotka ovat avaimia kirjoittamiseen, Hélène Cixous, Three Steps on the Ladder of Writing. Columbia University Press 1993. s. 90. Marina Tsetaevan kirjoitukseen perustuen.

7 Ks. koreografi-tanssija-psykologi Karolina Ginmanin psykofyysinen praktiikka vapaasta assosiaatiosta runolliselle ruumiille, https://www.karolinaginman.com/ahumanensemble (8.12.2020).

8 Ks. esim. Emmi Venna: Halun arkeologiasta ja nälkäisistä haamuista -kirjoitus (2019), Elina Pirinen: Brume de Mer -teoksen lyriikat (2019), Sonja Jokiniemi: RRRRR-julkaisu (2016). Viime kesältä rosépippureiden keskeltä myös Karoliina Loimaala kysyy herkästi samankaltaisia kysymyksiä, joita itse tässä pyöritän, Karoliina Loimaala: Sanojen ritinästä, kielen lihasta, kirjainten kuolassa kelluvan ruumiin tanssista, Liikekieli 30.7.2020. Samoin vastaavaa kielen ruumiillisuutta korostavaa kysymyksenasettelua ovat soveltaneet opinnäytteissä esimerkiksi tanssijat Katriina Tavi: Kielen Liike – Minuuden kieli ja ruumiillisuus (2017) ja Krista-Julia Arppo: Kirjoittamisesta ja kehon harjoittamisesta (2018).

9 Elina Pirinen, berniläinen reflektio jossa murha tehtynä enkelikellon koreografiaan jossa erään postmodernin tanssiruumiin tuottaman ihmiskuvan kriisi jossa jo kolmannen polven tottelematon desiree jossa sanat ja ruumis joina mieli läikähtelee, s. 237–250 teoksessa Niko Hallikainen – Liisa Pentti (toim.), Postmoderni tanssi Suomessa?. Taideyliopiston teatterikorkeakoulu 2018, s. 238–241.

10 Olen kyllä kipeän tietoinen siitä esitystaiteilija-filosofi Kirkkopellonkin esittelemästä porvarillisen subjektiruumiin sielunelämästä, jonka kaiken kattavaan verkkoon ehdottelunikin on vaarassa jäädä. Ajattelen silti toiveikkaastii tuohon subjektikokemukseen liittyvän tuntoisuuden sisältä ulos romahtamista, en tässä niinkään linnun vapautena tai kuolemana, mutta varsin konkreettisesti yhtenä uuden tanssin kuvittelun liikkeenä, Esa Kirkkopelto: Logomimesis – tutkielma esittävästä ruumiista. Tutkijaliitto 2020. s. 88.

11 Teksti on fragmentti RRRRR-kirjasta (Sonja Jokiniemi 2016), joka on RRRRR-esityksen paralleelijulkaisu.

12 Viimeinen vuorosanani Cris af Enehielmin teoksesta Love and Disaster (2017).

Convolvulus-kirjan pääset lukemaan pdf-versiona kokonaisuudessaan täältä: Convolvulus-kirja