ESSEE: Eikö se nyt ole jo valmis
“Suomen kielessä on joukko johtimia, joita voidaan käyttää naisen nimitysten muodostamiseen. Jotkin feminiinijohtimista ovat (olleet) taajemmassa käytössä kuin toiset, ja osa feminiinijohdoksista on säilynyt kielenkäytössä muita pidempään, esimerkiksi laulajatar vs. pastorska. Feminiinijohdokset ovat ongelmallisia erityisesti siksi, että ne ylläpitävät nais- ja miessukupuolen epäsymmetristä merkitsemistä ja sitä käsitystä, että sukupuoli on naisilla muttei miehillä, periaatteessa samaan tapaan kuin esimerkiksi määritteiden nais(puolinen) ja mies(puolinen) epäsuhtainen käyttö. Jotkin feminiinijohdokset kuten kaunotar ja kuningatar ovat leksikaalistuneet, ts. niitä ei enää niinkään hahmoteta johdetuiksi sanoiksi samassa määrin kuin esimerkiksi kirjailijatar todennäköisesti käsitetään. Virallisessa ammattinimikkeistössä varsinkin -tar/-tär-johdokset ovat väistyneet, mutta taidealan esittäviä ammatteja kuvataan yhä esimerkiksi nimikkeillä laulajatar ja näyttelijätär. Feminiinijohdosten karsiutuminen muun muassa tehtävänimikkeistä on voinut osaltaan voimistaa tarvetta nais(puolinen)-määritteen käyttöön.” (Engelberg 2019)
Alussa jumala loi normin. Normipäivän normi-illan normijupakassa napsahti normijäbältä kylkiluu poikki. Kylkiluusta kasvoi normikansalaisten maailmanjärjestystä erilaisuudellaan ärsyttävä elämänmuoto, jonka poikkeusominaisuus tulee aina erikseen mainita, ettei vain kenellekään jäisi epäselväksi, mistä puhutaan kun ei puhuta miehestä.
Mies on ihminen. Nainen on…nainen. Tavallisesta poikkeava, mystinen ja perustavalla tavalla erilainen versio ihmisestä. Puhumattakaan muista, joiden katsotaan poikkeavan normista: ei-valkoisuus, ei-binäärisyys, vammaisuus… Valkoinen, hyvinvoiva ja -toimeentuleva, vammaton heteromies on ihmisyyden normi, joten kun mistä tahansa muusta puhutaan, tuntuu yhä 2020-luvulla olevan tarpeen käyttää määrittäviä etuliitteitä.
Maskuliininen normi, myös sukupuolineutraaliksi väitetyssä suomen kielessä ja sillä käytävässä kulttuurikeskustelussa, kuvastaa hyvin rakenteellista railoa kulttuurimme yhdenvertaisuudessa. Eikä pelkästään taiteessa vaan yhteiskunnassa ylipäätään.
Normaalit asiat ja naisasiat
Minä olen taiteilija. Sen lisäksi puolestani on määrittynyt, että olen nais-taiteilija, koska sukupuoleni on nimeni ja ulkoisen habitukseni perusteella oletettavissa naiseksi. Ilmennän olemuksellani naissukupuolen edustajaa ja olen tässä kohtaa ihmisenä etuoikeutettu siltä osin, että minulle syntymässä jalkojeni väliin kurkistamisen perusteella määritelty sukupuoli ei riitele sukupuoleni kanssa.
Passissani sattuu lukemaan F. Minulla on tämä sukupuoli, joka on jotakin muuta kuin se, jonka yleisesti jo pikkulapsista lähtien opitaan olevan ihmisyyden perusyksikkö.
Teen esittävää taidetta ammatikseni. Naiseus, saati sukupuoli, ei ole taiteessani merkittävässä roolissa. En tutki enkä käsittele naiseutta, en omaani enkä toisten, en ilmiönä enkä sosiaalisena konstruktiona. En miellä taidettani naistaiteeksi. Tunnistan näytelmäkirjailija-ohjaaja Saara Turusen kokemuksen, josta hän kertoi keväällä 2019 Helsingin Sanomissa:
“Vielä Teatterikorkeakoulun lopputyötä Puputyttöä tehdessään Turunen kertoo operoineensa täysin sokeana.
”Yllätyin ja vähän ärsyynnyinkin, kun se otettiin vastaan, että nyt on naisasiaa! Minähän olin ajatellut kirjoittavani ihmisille enkä ollut mistään patriarkaatista kuullutkaan”, hän sanoo.
”Vastaanotto sukupuolitti minut. Siihen asti olin naivisti ajatellut, että olen tasa-arvoinen kollegoiden ja luokkakavereiden kanssa, mutta olinkin naistaiteilija enkä taiteilija.”
Kulttuuria kuluttavat eniten naiset, sukupuolibinäärisesti tutkittuna, mutta pääsevät eniten tekemään miehet. Ristiriita on raju. Suurin osa isojen näyttämöiden esityksistä on miesten ohjaamia. Prosentuaalinen juopa on tasaantumassa, mutta hitaasti. Naisoletettujen ohjaajien osuus ylitti vuonna 2018 ensimmäistä kertaa 40% rajan. On teattereita, joissa yli 70% ohjelmistosta ohjaavat miesoletetut. Teatterinjohtajilta asiasta kysyttäessä vastaus kuuluu, ettei ohjelmisto- tai ohjaajavalintoja tehdessä ajatella sukupuolta. Toisin sanoen, kun sukupuolta ei ajatella, valitaan tekijäksi mies. Nämä tekemään pääsevät miehet luonnollisesti tekevät taidettaan “normaalin ihmisen” (lue: miehen) näkökulmasta käsin, “normaalin ihmisen” (lue: miehisin) kiikarein katsottavaksi. (Peltola, 2019a; Peltola, 2019b)
Pitääkö sitä sitten koko ajan miettiä
Mutta eikö ole hienoa, että naisetkin saavat tehdä asioita miesten tavoin, kuten vaikkapa äänestää tai urheilla, esiintyä yksin julkisella paikalla, ohjata teatteria tai elokuvia ja ylipäätään tehdä taidetta? On. Mutta miksi miehiä arvostetaan saavutukstensa vuoksi, mutta naisia saavutuksien takia naiseudesta huolimatta?
Otetaan lyhyt urheilukatsaus. Jalkapallon EM-kilpailuissa ei soiteta kansainvälisen jalkapalloliiton hymniä, kun maailmanmestaruudesta pelaavat naiset. Kansainvälinen jääkiekkoliitto ei maksa mitalisijoille suoriutuneille joukkueille palkintorahoja, kun varustevuoren alla hikoilevilta ihmisiltä puuttuu Y-kromosomi.
Sitten politiikan kautta viihteeseen: Sanna Marin (SDP) nousi Suomen pääministeriksi 10.12.2019. Samaan aikaan neljän muunkin hallituspuolueen puheenjohtajat olivat naisia. Jaa, viisi naista eli Spice Girls, keksi muutamakin nokkela irvileuka. Hämmästyttävää, että tähän asti ollaan kuitenkin päästy ilman yhtään Take That -hallitusta tai Backstreet Boys -hallitusta. Itse istuin yksiöni lattialla ja itkunauroin, kun katsoin netissä kiertämään lähtenyttä kuvakollaasia hallituspuolueiden puheenjohtajista. Kokemus oli vähintäänkin yhtä voimaannuttava kuin Spice Girls Hartwall Areenalla 1998. Olin 11-vuotias. He olivat silmissäni rohkeita, vapaita ja vahvoja. Otsani kirkkaus heijastui varmasti areenan vastakkaiselle puolelle saakka.
Entä jos olisin miestaiteilija
“Mitä tekisit, jos saisit olla päivän ajan toista sukupuolta? Nokkela miesvastaus kuuluu, että koskettelisin itseäni alasti peilin edessä. Nokkela naisvastaus kuuluu, että ottaisin palkankorotuksen.
Oma nokkeluuteni: kuluttaisin kulttuuria miehenä. Katsoisin elokuvia ja lukisin tarinoita, joissa päähenkilö on niin kuin minä ja kaikki muunlaiset mukana vain tukemassa omaa henkilökehitystäni. Katsoisin trillerin, jossa alastomana löytyneen tytön murhan ratkaiseminen vaatii vierailua strippiluolassa. Kokeilisin, miltä se tuntuu.” (Silfverberg 2018)
Haluaisin huvin vuoksi kokeilla, minkälaista olisi olla miestaiteilija. Tekaisisin ansiorikkaan CV:n ja hakisin apurahoja ja residenssejä miesoletetun kuuloisella taiteilijanimellä, houkuttelisin lipunostajia pseudonyymini nimissä ja jyrähtelisin kulttuuriasioista valtakunnanmedioissa. Tilastoissa näkyisi nainen, mutta katsojien uskottavuusmittareiden viisareita väräyttelisi näyttämötaiteen ihme ja ihastus nimeltään Sauli Haukanpää. Samasta fantasioi Turunen Imagessa vuonna 2018:
”Ehkäpä jonain päivänä minustakin tulee vielä keski-ikäinen mies. Identiteettini vakiintuu eikä sitä tarvitse enää käsitellä. Vihdoinkin voin siirtyä kiinnostavien aiheiden äärelle. Taiteessani luotaan eritoten sotahistoriallisiin teemoihin ja hiustenlähdön mukanaan tuomiin ongelmiin.” (Saarikoski 2018)
Leikki sikseen. Mitä tällaisella sekoilulla tavoittaisi ilman, että touhu näyttäytyisi omaan muka-nokkeluuteensa kompastelevalta? Silfverbergin nokkeluus on nokkelampi.
Omalla ammattikentälläni nykysirkuksessa on naiseksi identifioituvalla taiteilijalla seuraavat vaihtoehdot, jotka esitän tässä tietoisesti rajulla kädellä karrikoiden: on näpsäkän kokoinen ryhmäakrobatialentäjä, on herkkä ja haluttava esityksen kaunistaja tukka hulmuten, on maskuliinis-androgyyni lihaskimppu, “hyvä jätkä”. Ellei näihin rooleihin tai niiden yhdistelmiin tahdo asettua, jää jäljelle ei-enää-järin-tuore trendilokero, naiseutta taiteessaan reflektoiva naisasianaissirkusnainen.
Alallamme kyllä olikin, jo ennen #metoota, pinnalla “naissirkuksen” trendi; emansipoitunutta alkuvoimaa ja rintsikkaroviotyylistä rymistelyä. En sanallakaan väitä, etteikö tällaisia esityksiä olisi tarvittu tai etteikö niille olisi yhä tilaa. Tämä leima on vain lyöty naisoletettujen sirkustaiteilijoiden työhön rakenteellisella kädellä niin lujaa, että voimaantumiskuvastoa nähdään helposti niissäkin teoksissa, joissa taiteelliset intentiot ovat tähdänneet jonnekin aivan muualle ja joissa representoidaan sukupuolen sijaan ihmisyyttä.
Pitäisikö tiedotteessa lukea tekijän kohdalla Sauli Haukanpää, jotta katsomossa voitaisiin ajatella ja reflektoida nähtyä ja koettua ei naisen vaan ihmisen tekemänä teoksena? Etuliitteettömästi taiteena?
Menneen ajan monumentit
Yhden etuliitepaikan ovat miehetkin taiteen kentällä saaneet. Miesnerous on #metoo:n myötä noussut julkiseen keskusteluun ja onneksi myös kiritiikin kohteeksi. Miesnero on kautta aikojen ollut mahtava visionääri, jonka taiteellinen tarkoitus on pyhittänyt keinot, mestari jonka suuruus on oikeuttanut auktoriteettijärjestyksessä ylikäveltyjen toimijoiden kaltoinkohtelun. Miesnero on se, joka esimerkiksi teatteri- tai elokuvaohjaajan jakkaralta puristaa esiintyjistään ulos “rajua ilmaisua” keinoja kaihtamatta. Toisin sanoen näyttelijän ammattitaidon sivuuttaen ahdistelee ja henkisesti pahoinpitelee näyttelijänsä aidon tunnetilan, vaikkapa kärsimyksen, äärelle, sen sijaan että tekisi näyttelijälle luotettavan ja turvallisen tilan, jossa tämä voisi toteuttaa ammattitaitoaan eli näyttelemistä ‒ esittämistä.
Rakenteet muuttuvat, kun niistä tullaan tietoisiksi ja niitä tietoisesti muutetaan. Tämä vaatii toimia naisten ja sukupuolivähemmistöjen lisäksi miehiltä. Toki on myös katsottava peiliin. En voi itsekään heittäytyä etuliitteiden enkä stereotypioiden uhriksi, koska löydän vahvan ja itsenäisen taiteilijanaisen lokerosta myös turvaa. Lokerosta, tai tarkalleen ottaen yksinpärjäämisen jalustalta, jolle itsensä on ollut viime vuosikymmenien vauhdittamana jopa suotuisaa nostaa. Sementti vaan ei ole jalustalla vielä kuivunut. Märkä valu tuntuu hivuttautuvan saappaanvarsia ylöspäin sitä mukaa, kun alan hahmottaa astuneeni millenniaaliuden ansaan, joka ei ylikuormittavuutensa vuoksi sovi ammatista eikä sukupuolesta riippumatta kenellekään. Näistä saappaista on päästävä, on hypättävä pois vahingollisen lokeron turvasta.
Menestyjän ominaisuudet
Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, niissä on eroja ja niin on hyvä. Mutta miksi yleisessä kaksinapaisessa ajattelussa tuntuu naiseudella olevan jokin erityinen ja turha salamyhkäisyyden huntu suhteessa maskuliinisen normaaliuden harhaan? Naiset tuntuvat usein pitävän tätä huntua kynsin ja hampain yllään myös itse. Suojellakseen itseään ylenkatsotuksi tulemiselta, vai ehkä siksi, että horisontissa ei näy houkuttelevia vaihtoehtoja?
Skeptisesti ajattelen, että kun naiseuden ”mysteeri” on ”selvitetty”, eli todettu, että ihminen se vain olikin, on myyttisen ihmeolennon rooli lankeamassa ei-binääristen sukupuolten ylle. Ikään kuin sukupuolivähemmistöjen edustajat kaipaisivat yhtään enempää mystifiointia tai toiseuttamista.
Kiltteydestä ja empatiasta, tyypillisesti feminiineinä pidetyistä ominaisuuksista, on povattu työelämässä tulevien menestyjien piirteitä. Hieno kehityssuunta! Milloinkohan oppisimme empatian, herkkyyden ja sopeutumiskyvyn olevan vahvuuden ominaisuuksia siinä missä röyhkeys, itsenäisyys ja periksiantamattomuus? Milloin lakattaisiin lisäämästä ensin mainittuihin ominaisuuksiin neitimäisyyden leima miehistä ja heidän herkkyydestään puhuttaessa? Entä milloin ei-miehekkäinä pidetyt ominaisuudet nousevat vahvuuksina pidettyjen piirteiden, kuten fyysisen voiman ja määrätietoisuuden, vierelle ilmentämään menestyksellisyyttä ja karismaa? Tiedän olevani sisäistetyn seksismin suossa itsekin. Kun ajattelen sanaa “karisma”, ajattelen George Clooneyn harmaan parransängen peittämää kulmikasta leukaa Michelle Obaman puhujantaitojen sijaan.
Lopuksi
Saataisiinko 20-luvulla otettua yhdenvertaisuuden tiellä tarvittavat askeleet, joiden myötä ei-mieheyttä lakattaisiin pitämästä jonakin, joka vaatii etuliitteen? Heikkouden ja toiseuden ilmentymänä, ominaisuutena, josta huolimatta onnistuminen on keskivertoa suurempi saavutus, tai heikommuutena, joka selittää taiteen – tai urheilun tai politiikan – tiettyä laatua riippumatta siitä, haluaako tekijä korostaa sukupuoltaan vai ei?
Siihen asti kun tilanne muuttuu, päätän iloita siitä erityishuomiosta, mitä taiteilijana saan ollessani vahva, herkkä ja monitaitoinen ihminen. Ja vieläpä nainen.
Salla Hakanpää
Convolvulus-kirjan pääset lukemaan kaikessa kauneudessaan täältä: CONVOLVULUS-KIRJA