TAA: Kuin (kulta)kala vedessä

Taiteellisen ajattelun akatemia TAA, Kuuntelu

Taideyliopiston avoin kampus on aikuisen esittävän taiteen tekijän karkkikauppa. Tunnettuna herkuttelijana ajattelin muun muassa näin kun syksyllä 2018 toiveikkaana naputtelin hakemukseni Taiteellisen ajattelun akatemian (TAA) opinto-ohjelman hakuun. Miksi innostua tästä?

Ihmisen elämä ja muisti on lyhyt. Ei ihan niin kuin kultakalan, joka angstia vailla uiskentelee jopa ilmapallon kokoisessa kulhossa, ja jonka väitetään unohtavan miltei heti, milloin viimeksi vaihtoi suuntaa.
Onneksi kuitenkin ars longa.

Samaistun milloin mihinkin elukkaan, mutta kultakalaa muistutan läheisten mukaan siinä, että tapaan olla omissa ajatuksissani ja minulla on lyhyt muisti (tästä hyötyy hetkittäin kaikki). Muistan toki että paljon on nähty, tehty, koettu, opittu, saatu, annettu ja sählätty niin töissä kuin muuallakin. Muistan että vauhti on ollut päätähuimaava, matkatoverit-kollegat rakkaita omalaatuisuudessaan. Sietokyky erimielisyyksiin, kommunikaatiopulmiin ja maailmaa riivaavaan ”kiireellisyyteen” on kasvanut. Sisäinen kultakalani on tosin huoletta unohtanut pysähtyä tarkastelemaan vanavettään.

Valmistuin seitsemän vuotta sitten Venäjältä teatteriakatemiasta, kahdeksan vuotta sitten Turun taideakatemiasta. Olen työllistynyt hyvin, saanut rutkasti apurahoja, tehnyt älyttömän hienoja prokkiksia, toiminut jo seitsemän vuotta lähinnä vapaalla kentällä kaksikielisesti. Lapsikin tuossa vieressä täytti kymmenen joulukuussa.
Aika rientää! On aika retrospektion!

Pääsen mukaan TAA:han ennätyssuuresta hakijajoukosta. Syyskuun ensimmäinen opintoviikko hurahtaa kuin siivillä mitä erilaisimpien esitysten katselun, keskustelujen, kuuntelun, kirjoittamisen, lattiatyöskentelyn ja uniikkien demojen luomisen parissa. Marraskuisen toisen opintoviikon jälkeen ajattelen edelleen että kurssi on keidas. Se sulkee tiiviiseen piiriinsä täysin omanlaisia ammattitekijöitä – muusikoita, sirkustaitelijoita, dramaturgeja, teatteripedagogeja.

Ja mitä parasta: Kaikilta voi oppia ”vain” kuuntelemalla. Saan joskus itseni kiinni siitä että haluan puhua enkä välttämättä sanoa jotain. Sanomisessa on viestiä, sisältöä, substanssia. Puhuminen ei välttämättä sitä vaadi. Puhumisessa ja sanomisessa on siis tietty ero, joka havainnollistuu erityisesti isossa ryhmässä. Kun jokainen meistä sortuu puheeseen puheen takia, on hyvä jarruttaa ja vain kuunnella toista, myös vaikka oletetaan että sillä toisella ei ole mitään ”uutta sanottavaa”.

Aavistuksia ja matkan varrelta tehtyjä huomioita:

• Elämme aikaa jolloin voi aikalailla itse kontrolloida ja valita, kenen ajatuksia ja mielipiteitä kuulemme tai luemme. Tieto ja mielipiteet polarisoituvat, toleranssimme pienenee. Teemme päätöksiä sen perusteella, mitä jo uskomme. On ehkä liikaa vaadittu, että ymmärrämme eri alan tekijöitä ja ajattelua täydellisesti TAA:n koulutusohjelman jälkeen. Mutta ehkä mielekäs ja toisiaan tukeva kanssaoleminen vahvistuu?

• 2000-luvun tärkeitä (ja häviäviä?) taitoja ovat mm. toisen kuuntelu, keskittyminen, läsnäolo ja koherentti keskustelu. Tämän toteuttamiseen auttaa oletus siitä, että toiselta (kaikilta) voi oppia jotain. Elämme aikaa, jolloin keskustelu on helposti potentiaalinen riita tai konflikti. Rakentavaa keskustelua on hyvä harjoitella alalla kuin alalla – erityisesti taiteen tekijöiden, jos esim. haluaa pitää huolta yhteisistä intresseistä, kuten vaikkapa taiteen rahoituspolitiikasta ja uhanalaisista tuista taiteeseen.

• Taide antaa parhaimillaan äänen sille jolla sitä ei ole, mikä on syntymäisillään, mikä on tulossa, mikä menossa, mihin ollaan palaamassa, aavistuksia, horjumisia varman ja epävarman välillä. Kannattaa siis edes välillä kuunnella, ja jos on pakko, niin sanoajotain eikä vain puhua-olla äänessä?

• On kovin eri asia sanoa tai väittää jotain muiden välittömässä läsnäollessa, kuin että perustelee ajatuksensa vaikkapa nettiin/blogiin/someen. Opiskelijan läsnäolo on TAA:ssa erityisen tärkeää, ja se on koulutukseen osallistumisen ehto. Taide ei ole maailmasta erillään oleva asia, ja maailmassa ja elämässä sattuu ja tapahtuu, vuorovaikutumme, joudumme/pääsemme vuorovaikuttumaan. Sitä pitää omassa pienuudessaan sietää ja se on hyväksi. Kaikkea ei voi kontrolloida, ei varsinkaan keskustelua tai sen seuraamuksia, sen versoamista. Ituja perkele! Näistä saattaa löytyä avaimia yksittäisen taitelijan tai taiteenalan ummehtuneisuuttaa, pysähtyneisyyttä vastaan?

Siis mitä? Rahoitettu hanke jossa taitelijat istuvat ja kuuntelevat toisiaan? Missä hyöty?

Ars longa, vita brevis. Taistelkaamme yksisilmäisyyttä vastaan! Kyllä, rahaa käytetään taiteilijoiden täydennyskoulutukseen jossa ”vain” istutaan ja jaaritellaan. Lohduksi hepuloiville lainaan muusikko-kanssaopiskelijani lausahdusta: ”taiteen tuilla ei saisi rakennettua kuin hyvin pieniä moottoritien pätkiä”.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että pääsin mukaan Taiteellisen ajattelun akatemian opinto-ohjelmaan. Uskon, että minulla on paljon kotiintuomista. Kiitos Koneen säätiö, Cirko, mahtavat opettajat ja opintojeni rahoittaja, Stipendie- och fördelningsnämnden vid Svenska Teatern. Kuin kultakala valtameressä uin ja voltteja hyppelen.

Taiteellisen ajattelun akatemia on Koneen säätiön rahoittama Cirkon ja Taideyliopiston järjestämä täydennyskoulutushanke, jossa eri alojen esittävien taiteiden tekijät kohtaavat rakentavien keskustelujen ja yhteentulemisen kautta.
Ohjaavina opettajina professori Ville Sandqvist ja viikottain vaihtuvat vierailevat opettajat.

Teksti: Sofia Molin – näyttelijä

Kirjoitus on alunperin julkaistu Grus Grus Teatterin blogissa.