RESIDENSSI: Sanja Kosonen

Keväällä Cirkon residenssissä kuultiin sekä elämäniloista naurua että hyvin äänekästä itkua Cry Me A River –teostaan työstämään saapuneen Sanja Kososen johdolla. Vuonna 2020 valmistuva moniulotteinen esitys pohtii sitä, mistä ja miten itku ja nauru meissä syntyvät.

Cry Me A River –esitys vie katsojat itkun lähteille. Onko itkeminen edelleen tabu?

Itkeminen ja tunteiden avoin näyttäminen etenkin julkisesti tuomitaan edelleen yhteiskunnassamme heikkouden merkkinä. Lapsille helposti tokaistaan, että itkeminen kuuluu vauvoille tai tytöille. Itku leimataan samalla naiselliseksi ominaisuudeksi ja rivien välistä negatiiviseksi ja hävettäväksi. Samalla kuitenkin etsimme aitoja kyyneleitä esimerkiksi tosi-tv-sarjoista, joissa ne saavat meidät liikuttumaan. Kyyneleet ovat merkki aidosta tunteesta, ja siksi ne koskettavat. Arjessamme olemme kuitenkin hämmentyneitä toisen itkun edessä.

Esitys ammentaa inspiraatiota muun muassa karjalaisista itkuvirsistä ja itkijöistä. Kuinka nämä taipuvat moderniksi sirkusesitykseksi?

Minua kiinnostaa erityisesti työkalut, joilla karjalaisessa itkuvirsiperinteessä kutsutaan itku esiin. Näen suoran yhteyden klovneihin, joiden tehtävänä on saada yleisönsä nauramaan.  Ammatti-itkijöiden rooli on taas saada kuulijansa itkemään siirtymäriittien yhteydessä vapauttaen näin yhteisön siirtymään kohti uutta. Tutkimme sitä, miten saamme herätettyä tietoisesti itkua ja naurua itsessämme ja toisissamme. Roolimme esiintyvinä taiteilijoina on herättää tunteita yleisössämme ja luoda erilaisia näkemys- ja kokemustapoja. Ilmeisesti suru on yksi harvoista tunteista, jota sirkuksessa perinteisesti ei käsitellä. On siis mielenkiintoinen haaste lähteä etsimään näitäkin tunteita. Näen, että uuden sirkuksen keinoin voi käsitellä aihetta kuin aihetta. Sirkus koskettaa ihmisissä hyvin syviä, alkukantaisiakin tunteita, kuten pelkoja ja niiden voittamista. Se käsittelee itsessään samalla yli-ihmistä tai pikemminkin ihmisen rajoja ja niiden rikkomista: onnistumista ja epäonnistumista. Tämän kautta uskon voivamme käsitellä syvän inhimillisiä aiheita, kuten itkemistä.

Yhdistämme itkemisen helposti suruun ja negatiivisiin tunteisiin, mutta itkeä voi myös ilosta. Millaista on onnellinen itku?

Onnenitku on parhaimmillaan kristallinkirkasta kauneutta, näkyvänä valuvaa rakkautta! Laboratoriossa kävimme läpi erilaisia itkuja ja totesimme, että monelle kyyneleet nousevat pintaan helpommin onnesta, onnistumisesta tai syvästä kiitollisuudesta kuin surusta. Tätä ihmisen taipumusta elokuvateollisuus käyttää taitavasti hyväkseen, ja samoin saatamme liikuttua olympiavoittajan palkintokyyneliin kansallishymnin soidessa. Itkun ja liikuttumisen syyt ovat monimutkaiset, mutta ainakin se on kommunikaationa erittäin tarttuvaa ja voimakasta. Kyynelnesteen kemiallinen koostumus on erilainen riippuen itkun syistä. Suru-itku konkreettisesti poistaa stressihormoneja, josta seuraa itkun helpottava vaikutus. Roskia puhdistavan kyynelnesteen koostumus taas on neutraalimpi.

Itku ja itkeminen ovat henkisiä, mutta myös erittäin fyysisiä kokemuksia. Kuinka taiteilijat valmistuvat esitykseen, jossa käydään läpi monia erilaisia tunteen kirjoja?

Ensimmäisessä laboratoriossa keskityimme herättämään pintaan omia tunteitamme. Itkuvirsikulttuuriin meitä perehdyttänyt Emmi Kuittinen opetti muun muassa, miten hengityksellä tuodaan fyysisesti itkun tuntua pintaan. Lähdimme siis toisaalta fyysistä kehontoiminnoista ja toisaalta emotionaalisista ärsykkeistä. Koitimme myös saada kyyneleitä pintaan leikkaamalla sipuleita, mutta tähän aikaan vuodesta sipulien itketysvoima lienee vähäinen. Odotamme kevättä ja tuoreempia sipuleita. Ehkä tärkein valmistautuminen oli kuitenkin luottamuksen luominen osittain toisilleen vieraiden ihmisten ryhmässä. Jotta syviä tunteita voi käsitellä, on tunnettava olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi. Tämä oli ehdottomasti laboratorion suurin anti. Luottamus antoi vapauden kullekin ehdottaa ja ilmaista itseään. Jo parissa päivässä ryhmä lähti rohkeasti improvisoimaan yhdessä. Tätä tuki muun muassa Mirva Mäkisen antamat kontaktitanssityöpajat, jossa pääsimme nopeasti toistemme “iholle”. Itkiessä paljastaa jotain sielustaan. Ihminen on tietyllä tavalla alasti. Kulttuurissa luomme ympärillemme mitä erilaisimpia naamioita. Ehkä itkemisessä pelottaa myös näiden naamioiden tippuminen.

Mikä saa sinut itkemään?

Kiitollisuus ja onnelliset loput.

Työryhmä:
Sanja Kosonen – nuorallatanssija, artisti
Sakari Männistö – jonglööri
Gabriela Munoz – klovni
Violaine Lochu – laulaja
Muriel Carpentier – lavastaja, videotaiteilija
Jérémie Bruyère – näyttämömestari, valosuunnittelija
Iris Bouche – koreografi
Sami Tammela – äänisuunnittelija
Inka Pehkonen – Washington trapetsi
Sampo Kurppa – klovni/jonglööri
Mira Ravald – nuorallatanssija

Teksti: Viivi Hämäläinen – Cirko
Kuva:  Nolwenn Manach