Haastattelussa: Petri Kekoni Company
Petri Kekoni Companyn “Hämärän Hohde 2021” nähdään Cirkolla 5.–13.11. Konseptin luoja ja koreografi Petri Kekoni vastasi kysymyksiin teoksesta.
Mistä Hämärän Hohde 2021 kertoo?
Tuo kysymys, mistä teokseni kertovat onkin haastava. Olisikin hienoa, jos minulla olisi vetäistä tähän joku kaunis ja tyhjentävä vastaus, mutta yritetään: Hämärän hohde nimenä pohjautuu visioon ihmisryhmän liikkeestä hämärässä hohteessa, siinä valollisessa tilanteessa, jossa ei ole vielä valoista mutta ei enää pimeääkään. Tästä maailman aikojen usvasta tulee teoksen arkaainen sävy, joka ulottuu myös liikkeeseen asti; teoksen tanssiryhmän voisi sijoittaa pöllyävälle hiekkakentälle polkemaan jalkaa erityyppisissä muodostelmissa. Voisi ajatella, että itse liikkeen kautta kertomus on hyvinkin abstraktia eri kehollisten volyymien kuljetusta, mutta itse kerrontataso laskeutuu teoksessa käytetyn tekstin kautta tavallaan liikkeellisten visioiden päälle luoden, voisi sanoa, kolmannen ulottuvuuden.
Teksti tuo teokseen ekokatastrofin tai luonnonmullistuksen teeman, mutta liike itsessään on vimmainen tutkimusmatka erilaisten voimien vaikutuksesta kehoon ja ihmiseen. Tästä tulee läpi teoksen kulkeva viskomisen ja viskautumisen teema liikkeessä. Teos esittelee viiden naistanssijan (ja yhden kiviä viskovan mieshahmon) yhteisön matkaa läpi erilaisten mullistusten. Siinä mielessä teos katsoo ihmistä kaukaa, kuten useimmat teoksistani tekevät.
Tämä liikkeellisten teosten kerronnan selvittäminen (tai sen yrittäminen) on sinänsä kiinnostavaa sen problemaattisuuden takia. Jokainen liiketapahtuma itsessään joutuu perustelemaan itsensä, edellinen tapahtuma perustelee seuraavan ja niin edelleen. Näin ollen jokainen liikeparsi on kertomus itsessään ja aiheuttaa tuntemuksen ensin tanssijassa ja sen jälkeen siirtyy katsojaan. Katsojan havainnoidessa tanssia hän tekee taas omat johtopäätöksensä, mistä se kertoo. Mielenkiintoista tässä on se, että tekijänä alustan tarinan ja luon sen kehyksen, mutta loppupeleissä en voi tietää tai en halua tietää, mikä merkitys sillä on katsojalle.
Ryhmän sisäisenä sidoksena ja koreografisena sisältönä jouduimme tutustumaan uudestaan unisonon maailmaan. Kerrontaan tämä liittyy siinä mielessä, että halusin tanssiryhmän näyttäytyvän samanmielisenä, eritoten sisäisesti samanmielisenä, ulkoapäin tulevien voimien viskeltävänä olevina ihmisinä. Koreografisena teemana unisonolla on vanhahtava vaikutus, joka helposti leimataan älyllisyyden vastakohdaksi. Minusta tiukka yhdessä tekeminen, joka vähitellen purkautuu yksilölliseksi liikemaisemaksi, on kaunis ja haastava koreografinen haaste, johon törmäsimme teoksen rakennusvaiheessa.
Tämän teoksen parissa minulle on tullut tunne koreografisesta käsityöläisyydestä. Konkreettisesti puhutaan nyt siitä, kuinka liikettä ja joukkoja järjestellään. Jos purettaisiin teos osiin, niin ytimessä on noin 12 minuuttia kestävä liikesarja, josta erilaisilla yhdistelmillä ja rinnastuksilla olemme saaneet 45 minuuttia kestoltaan olevan tanssiteoksen. Vaikka kerronnallisella tasolla olemme ihmiskunnan aamuhämärässä Vattnajökullin jäätikön alaisen purkauksen armoilla, liikkeellinen kerronta luo arkkitehtonisia visioita kehollisten koukeroiden värittämänä.
Eroaako se paljonkin vuoden 2005 Hämärän Hohde-teoksesta?
Jos ajatellaan liikkeellistä ja musiikillista sisältöä, niin kyllä voidaan puhua samasta teoksesta, liikkeelliset ja musiikilliset nuotit on kaivettu esiin historian hämärästä. Konkreettisia muutoksia on tullut valosuunnitteluun Anna Rouhun ja pukusuunnitteluun Monika Hartin johdolla, olemme päivittäneet visuaalisia suunnitelmia tähän päivään.
Tanssijoista Maija Kiviluoto, Tanja Illukka ja Terhi Vaimala esittivät teosta vuoden 2005 versiossa, uusina tähän versioon ovat tulleet Marika Peura ja Anna Stenberg. Perinpohjainen lämmitys muistuttaa varsinaista teoksen synnytysprosessia, nytkin jouduin kaivamaan vhs-harjoitusnauhat hyllystä ja katsomaan, mitä ensimmäisissä läpimenoissa tehtiin, ja kuinka tehtiin. Ainut oikea tapa on tehdä sisältä ulos, eli harjoittelimme ydinmateriaalin ennen kuin aloimme työstämään varsinaista koreografiaa. Vaarana vanhojen lämmityksessä on ottaa materiaali itsestäänselvyytenä, jolloin tulkinnasta tulee ulkopuolista.
Kyllähän se niin on, että ympäröivän maailman muutos muuttaa itse teostakin, vaikka itse teoksen ydin säilyisi. Maailma, jossa elämme nyt, poikkeaa 2005 versiosta, teoksessa oleva lopun aikojen fiilis on jotenkin enemmän läsnä nyt. Tulkinnan tasoissa on myös tapahtunut muutosta. Tanssijan keho muuttuu 15 vuodessa, eletty elämä näkyy tanssissa moniulotteisuutena. Koska liike on ajattelua, syvempi ajattelu luo täydempää liikepresenssiä.
Toivottavasti en ole liian epäselvä, mutta samalla aikaa mikään ei ole muuttunut ja toisaalta kaikki on muuttunut. Jopa nyt kun esitimme teoksen ensin Täydenkuun tanssit -festivaalilla heinäkuussa ja nyt katsoin läpimenoa Cirkossa, teos tuntui erilaiselta, koska tilalliset mittasuhteet muuttuvat ja Pyhäjärven valtavat Inmet-areenan mittasuhteen vaihtuvat kodikkaaksi Maneesin katedraaliksi.
Petri Kekoni Companyn toimintaan kuuluu unholaan painuneiden helmien kaivaminen aina silloin tällöin. Millä tavalla juuri tämä teos on ajankohtainen?
Tuntuu siltä, että teokset kutsuvat esitettäväksi tietyssä ajassa. Alun perin Hämärän hohde piti esittämän yhdessä toisen teoksen ”Pysähdys – taiteen pimeä aine” kanssa. Näitä teoksia yhdistää yhteistyö edesmenneen säveltäjän Jovanka Trbojevicin (1963-2017) kanssa. Tavallaan teos nostaa myös hänen työtään esiin postuumisti ja on kunnianosoitus hänen työlleen. Huomasin että kaipasin elävän musiikin yhteyttä ja hengittävyyttä, tuntui että teoksissa oleva monumentaalinen liikkeen ja musiikin liitto on käymässä yhä harvinaisemmaksi tänä päivänä. Tietty traditionaalinen sävy näyttäytyy jopa virkistävänä tässä nykytanssin kentän tekemisen laaduissa.
Jos nyt saa puhua koronasta, niin kyllähän se vaikutti, että tämä kokemamme mullistus toi teoksen teemat lähelle. Kun puhun lopun aikojen tunnelmasta, en tarkoita, että teos olisi masentavaa katseltavaa, päinvastoin! Kun teoksessa oleva ihmisryhmä syöksyy kohti tuhoaan vailla pienintäkään pelkoa ja epäröintiä, syntyy teoksessa mielestäni oleva positiivinen hulluus. Erilaiset viskautumiset ja heittäytymiset ovat antautumista suuremmille voimille, ja tästä pääsemme teoksen läpikulkevaan teemaan, ihmisen pienuuteen luonnon edessä – oli se sitten pandemia, tulivuorenpurkaus tai hyökyaalto.
Jännästi useat ihmiset muistivat teoksen. Tämäkin varmensi käsitystä, että siinä olisi jotain uudesti koettavaa. Alkuperäisesti mukana olleille tanssijoille oli jäänyt prosessista syvä muistijälki. Voisi sanoa, että teos tavallaan aloitti ryhmämuotoisen tekemisen. Siitä työryhmästä moni vieläkin on mukana tanssijana. Ikään kuin teos aloitti Kekoni Companyn tarinan. Teoksen henkisellä latauksella oli myös syynsä sen uudelleen esiin nostamiseen.
Koreografisista lähtökohdista minua kiinnosti liikemateriaalin ottaminen esiin, itsekkäästi ajatellen koreografi-minäni tarvitsi sitä. Teoksesta toiseen kasvatan eräänlaista liikkeellinen kaanonia, ja tämän teoksen ydinmateriaalissa on jotain, mitä halusin tutkia uudelleen, halusin löytöretkeillä koreografisessa historiassani – löytyi kiintoisia koukeroita!
Yksinkertaistaen tunsin, että teoksella on sanoma jaettavaksi tämän päivän ihmiselle. Toisaalta tunsin, että tarvitsin tämän nimen omaisen teoksen työstämistä just nyt. Mistä se tulee? Onko teoksilla omaa tahtoa? Olen taipuvainen uskomaan, että teoksiin latautuu niin paljon energiaa ja tahtoa, että ne elävät omaa elämäänsä jossain henkisen pääoman maailmassa.
Hämärän Hohteen tekstiä kutsuttiin kirjoittamaan islantilainen runoilija Sjòn. Minkälainen yhteistyö tämä on ollut?
Tähän kysymykseen tarvittaisiin nyt Jovanka vastaamaan, koska Sjón tuli teokseen Jovankan ehdotuksesta, koska hän kaipasi musiikin oheen tekstiä yhtenä musiikillisena elementtinä. Sen tiesin, että heillä oli ollut aikaisempia yhteistöitä alla, ja yhteistyö tämän teoksen puitteissa sujui hyvin mutkattomasti. Alunperinkin teoksessa ollut luonnon armoilla olo (työnimenä alussa oli Kiven hohde) sai ilmeisesti Sjónin luomaan kuvitteellisen katastrofikuvauksen Vatnajökullin jäätikön alaisen tulivuoren purkauksesta ja sen vaikutuksista yhteisöön ja ihmismieleen.
Sjònin puhe äänitettiin englanniksi hänen ääntämyksellään Jovankan ohjeiden mukaan, vaihtelevat tempot ja tunnetilat tekivät tekstistä musiikin orgaanisen tilan. Eri tekstin tunnelmia kuvailivat esimerkiksi ohjeet ”filosofisesti”, ”asiallisesti” ja ”urheiluselostajamaisesti”. Tekstin olemassaolo teoksessa muodostui tärkeäksi, vaikka se ilmestyi teokseen ikään kuin nurkan takaa. Muistan ensimmäisenä harjoituskertana tekstin kuullessani reaktioni olleen kummissaan oleva hämmästys – ahaa, vai tällaista teosta olemme tekemässä! Aika nopeasti tajusin, että teksti tuo teokseen käsitteellisen tason, ja se syventää teoksen metatasoja pelkästä liiketutkielmasta jollekin tasolle, mikä ei ihan vielä ollut selvilläkään. Sanan ja liikkeen yhdistelmä, siinä on jotain, mikä on suurempaa kuin osiensa summa, mutta tämä ei ole tietenkään itsestäänselvyys. Olisiko niin että löysimme teokseen hengenheimolaisen mutkan kautta sattuman sanelemana?
Tekstin ”tippuminen” teokseen kuvastaa laajemminkin asennettani liikkeen ja tilan ulkopuolisiin elementteihin. En usko että näiden elementtien tarpeeton yliohjailu saa aikaan mitään hyvää. Aluksi täytyy olla luottamus, ja tähän kaikki perustuu. Yhteistyö sana viittaa yhteisesti tehtyyn työhön, mieluummin puhuisin kerroksista jotka kokoontuvat päällekkäin ja muodostavat ennalta arvaamattoman lopputuloksen. Esimerkiksi säveltäjien ja äänisuunnittelijoiden kanssa tuntuu luontevimmalta työtapa, jossa kokoonnumme suunnitteluvaiheessa ja työstämme aihiota, jota sitten työstämme kukin omassa sopukassaan. Pidän enemmän valkoisen ja mustan rajapintojen luomasta jännitteestä kuin harmaasta mössöstä.
Tekstihän tulee nauhalta. Teoksesta on suunnitelma, jossa Sjón itse lukee tekstiä elävänä näyttämöllä. Silloin teos saisi taas yhden tason lisää. Kuka tämä mystinen lukijahahmo on, miltä hän näyttää? Kiinnostaisi tehdä myös versio niin, että teksti tulee suomeksi tai islanniksi.
Hämärän Hohteessa on tummanpuhuva apokalyptinen vire, siinä ollaan lopun aikojen äärellä. Onko Hämärän Hohteessa kuitenkin nähtävissä toivon pilkahduksia?
Tummanpuhuvuuden lisäksi teokseen on liitetty kuulaus ja toivo, tämä johtuu ehkä tietynlaisesta selkeydestä teoksen rakenteessa. Voisi ajatella, että tummanpuhuvuus on ollut aika lailla perusvire teoksissani. Usein rakennan monumentaalisia kuvia, ja jos siihen liittää abstraktin liikekuljetuksen, niin on siinä huumori kaukana! Vai onko?
Jos ajatellaan ihan yksittäisiä liiketapahtumia ja niiden tuottamia tunnelmia kehossa, olemme vapaassa assosiaatioiden ketjussa. Kun etsimme harjoitussalissa liikemateriaalia, se on useinkin hyvin hauskaa puuhaa. Nauruhan kumpuaa usein ennalta odottamattomista asioista, yllätyksistä. Tästä juontuu teoksissani ja liikemateriaalissani piilevä huumori. Usein liikeyhdistelmät ovat niin mahdottomia, että niille ei voi muuta kuin nauraa, nauraa niin että se on enemmän hykertelyä kuin ääneen hohottamista.
Huumori luetaan usein naamasta, ja koska liikelaatu, mitä tuomme esiin, perustuu kehon keskustasta ohjautuvaan ja lattiasta kumpuavaan liike-energiaan, tietty vakavuus naamassa luetaan automaattisesti tylyydeksi. Tosiasiassa työstämme tätä asiaa niin, että naama ei erotu muusta kehosta, vaan liikkeen tunnelma pitää näkyä esim. silmissä ja suussa, liikkeen täysi toteuttaminen vaatii jonkinlaista itsensä unohtamista. Liike on sensaatio, erilaisten tuntemusten ketju. Se usein irtaantuu käsitteistä kuten hauska ja vakava, se luo omaa käsitteistöä. Tässä ehkä piilee tietynlainen vaikeus ”tavalliselle” tanssiin vihkiytymättömälle katsojalle vastaanottaa tanssiteosta, sitä ei voi lokeroida oikein mihinkään.
Alun perin tämä teos oli osana festivaalia nimeltä ”Lopun aikojen kaun(h)eus”. Tuo sanaleikki tuo esiin ajatuksen siitä, miten kaikissa katastrofeissa on jotain kummaa kauneutta. Luonnonmullistusten tuottama kärsimys on aina yhtä koskettavaa, mutta toisaalta ne yhdistävät ihmiskuntaa taistelemaan yhtä ”vihollista” vastaan. Ehkä tästä seurasi teoksen ajoittainen unisonous, yhtä aikaa tekeminen, samanmielisyys.
Teoksen toivo on maassa, ihmisen jykevässä olemisessa kaksin jaloin. Teoksessa on liikekohta, missä ollaan kuin ”puska tuulessa”. Samalla lailla annamme periksi ja taivumme yläosasta mutta silti juuret pitävät meitä maan pinnalla. Se kuva on toivorikas ajatelma siitä, miten ihminen sittenkin alkaisi elää symbioosissa ympäröivän maailman kanssa, vaikka nyt ei siltä näytä.