HAASTATTELUSSA: Hitchcockin Linnuista Konttorikalkkunoihin – haastattelussa Sivuhenkilöt

Sivuhenkilöiden toinen teos Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen pureutuu työyhteisön dynamiikkaan lintumaisen olemisen kautta. Työryhmän taustojen ja työskentelyn lisäksi syvennytään itkun ja munan olemukseen, muun muassa.

Miten Sivuhenkilöt löysivät aikanaan toisensa?

Henna (sirkustaiteilija): Sivuhenkilöt oli alunperin aloittamani projekti, joka kulki työnimellä Harso. Olin opiskellut teatteritaidetta ja näyttelijäntyötä. Halusin kokeilla, mitä siitä tulee, jos ryhmä sirkustaiteilijoita loisi teoksen, jossa hyödynnettäisiin erilaisia näyttelijäntyön tekniikoita. Liikkeelle lähdettäisiin teksteistä ja käsikirjoituksesta sekä kehosta ja välineistä. Sirkustaiteilijoiden Amandine Doat, Matleena Laine ja Danica Hilton kanssa meillä oli jo työpajojakin, joissa näitä aihioita tutkailtiin, ja tarkoituksenani oli ohjata teos. 

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että tarvitsen vierelleni teatterialan ohjaajan. Alma (Lehmuskallio) oli ilmiselvä ykkösvaihtoehto. Hänellä on kokemusta tanssin ja sirkuksen aloilta, ja olimme tehneet yhdessä vuonna 2008 käsikirjoitus- ja tekstipohjaisen teoksen. Tässä välissä Alma oli kouluttautunut ohjaustyön maisteriksi ja mä näyttelijäntyöhön; en maisteriksi, mutta johonkin pisteeseen joka tuntui riittävän. Alma ei suostunut mukaan, ellen ole lavalla, joten näin se sitten meni.

Alman kanssa kokosimme työryhmän. Alma oli työskennellyt jo kouluaikana käsikirjoittaja Eira Virekosken kanssa ja minä muissa monitaiteisissa projekteissa näyttelijä Ulla Raition ja äänisuunnittelija Joonas Outakosken kanssa. Sirkustaiteilijat Saku Mäkelä ja Milla Järvinen tulivat mieleen, koska molemmat tuntuivat jollakin tavalla sukulaissieluilta: ei ihan keskiössä töitä tekeviä taiteilijoita, jotka vaikuttivat kiinnostuneilta uudelle. Alma löysi lavastaja Janne Vasaman jonkun proffan suosittelemana, ja valosuunnittelija Ainu Palmusta tiesin, että hän on tehnyt duuneja sirkuksen parissa aiemmin ja niin ikään tuntui reunamaisemissa viihtyvältä ihmiseltä.

Alma, Eira ja esiintyjät viettivät viisi viikkoa residenssissä Bromarvissa jakaen kartanon majapaikkanaan. Se oli ihana alku yhteistyölle. Rauhaisa paikka, jossa tutustua hiljalleen niin treeneissä kuin keittiössäkin.

Miksi päätitte pureutua uudessa teoksessanne tunteiden hautaamiseen sosiaalisena normina? Miksi toimisto valikoitui esityksenne ekosysteemiksi?

Eira (käsikirjoittaja): Toimisto valikoitui alun perin esityksen maailman pohjaksi sattuman kautta. Olimme tällä samalla porukalla Hiljaisuus-festivaaleilla Kaukosessa esittämässä edellistä teostamme Sivuhenkilöt ja jonkun rakennuspäivän päätteeksi istuimme iltaa majoituspaikassamme. Puhuttiin kauhuelokuvista, Hitchcockin Linnuista ehkä, ja siitä, että ohjaajamme haluaisi tehdä joskus jutun, jossa ihmiset muuttuvat linnuiksi. Varmaan jokin toimistoon liittyvä ajatus oli myös, sillä jotenkin päädyimme siihen, että olisi täysin nerokasta tehdä seuraavaksi esitys, jonka nimi olisi Konttorikalkkunat. Tämä säilyi hirvittävän pitkään työnimenä. Lähtö esitykselle syntyi siis leikkisästä assosiaatioketjusta.

”Varmaan jokin toimistoon liittyvä ajatus oli myös, sillä jotenkin päädyimme siihen, että olisi täysin nerokasta tehdä seuraavaksi esitys, jonka nimi olisi Konttorikalkkunat. ”

Pohdimme jossain vaiheessa myös jotakin muuta kontekstia, mutta pitäydyimme toimistossa. Esitys ei mielestäni tai minulle kerro erityisesti toimistosta tai toimistotyöstä vaan suhteista ja tunteista missä tahansa työyhteisössä. Edellinen esityksemme keskittyi parisuhteeseen ja perheeseen. Tässä esityksessä keskitymme työyhteisöön, joka oikeastaan sattumalta on toimisto.

Saku (sirkustaiteilija): Toimisto on kuin ruutitynnyri, tiiviisti täyteen ahdattu tila täynnä tunteita, huonekaluja, ihmisiä, menestystä, tappiota jne. Helposti voi kuvitella ihmisten hyppivän seinille ja tunteiden räjähtelevän ympärinsä, mikä on tietenkin sirkustaiteilijalle herkullinen lähtökohta. Kuulostaa iisiltä eikö? Mutta sitten on se akrobatia: Miten sen saa siihen tunteiden näyttelemisen kanssa yhteen? Ja vielä sen kopiokoneen siihen rullaamaan sujuvasti? Niin ei, ei se sitten ollutkaan niin helppoa toteuttaa kuin se mielikuva on.

Eira: Vielä tunnehautaamisesta: Koen, että julkisesti julistetaan tunteiden näyttämisen puolesta romanttisissa suhteissa sekä perhe- ja ystävyyssuhteissa. Mutta harvemmin kehotetaan näyttämään pettymys, suuttumus, pelko, suru, kateus tai riittämättömyys työpaikalla. Tai vaikka kehotettaisiin, niin se on silti yllättävän vaikeaa tai kiusallista. Tai siihen ei ole ”välineitä”.  Tunteet kuitenkin jollain tavalla vaikuttavat käyttäytymiseen ja suhteisiin ja lopulta itse työntekoonkin.

Toisaalta jos kaikki jatkuvasti kantaisivat ja purkaisivat tunteensa 100-prosenttisesti töissä, saataisiinko me koskaan mitään aikaan? Koska itselläni ei ole vastausta siihen, kuinka paljon tunteita pitäisi pystyä päästelemään työpaikalla, on aihe kiinnostava!

Minulle on jäänyt mieleen, kun eräs sairaalassa työskentelevä ystäväni kertoi, kuinka rankkaa hänellä on sekä töissä että sen ulkopuolella. Hän sanoi myös, että kaipa se alkaa töissäkin näkyä: kahvihuoneessa häneltä oli joku kysynyt, että onko kaikki hyvin. Ja hän oli – totta kai – vastannut: “Joo, on hyvin.” Samanlaisia tarinoita tai tapauksia on sattunut silmiin ja korviin muutenkin. 

Kun Sivuhenkilöitä esitettiin viimeistä kertaa keväällä Oulussa, me itkettiin ohjaajan kanssa aika pirusti katsomossa. Meitä kumpaakin taisi myös hävettää se. Miksi? Katsomossa itkivät siis muutkin kuin me, ehkä eri syistä.

Minua kiinnostaa pelko siitä, että jokin muuttuu pysyvästi, jos vaikka itkee työyhteisön edessä. Itkeminen ylipäänsä kiinnostaa ihan hirveän paljon.

Muistiinpano jostain keväältä 2019:
“Jani Kaaron Tiede-lehteen (3/04) kirjoittamassa jutussa sanotaan: ‘…itkemällä keskushermosto yrittää palauttaa itsensä lepotilaan. Tätä tukevat myös viimeaikaiset tutkimukset, joiden mukaan ihmiset itkevät nimenomaan tunnekuohun jälkeen eivätkä sen huipulla, vaikka katarsikseen eli laukeamiseen nojautuvissa teorioissa ja terapioissa on näin oletettu.’ Itkeminen on parasympaattisen hermoston yritys palauttaa (stressaantunut tunnekuohussa oleva) elimistö lepotilaan. Ja siksi itkeminen helpottaa. ‘Siinä vaiheessa, kun itku tulee, elimistö on jo alkanut rauhoittua.’”

Eli työympäristönkin kannalta itkun pitäisi olla hyvä asia ja työntekijä palautuu työkuntoisempaan tilaan. Miksi sitä on niin vaikea tehdä muiden edessä? Miksi sitä on niin vaikea vastaanottaa toiselta ihmiseltä?

Ihmiset muuttuvat linnuiksi teoksessanne – kuvaako tämä metamorfoosi jotain tiettyä ilmiötä ajassamme? 

Alma (ohjaaja): Mulla on pitkään ollut haaveenani nähdä linnuiksi muuttuvia ihmisiä näyttämöllä, mutta en ihan osaa jäljittää, mihin se liittyy. Ylipäätään pidän siitä, kun silmien edessä ihminen muuttuu ihan toiseksi. Se tuntuu ihmeeltä, jota teatterissa rakastan. Pidän näyttämöllä monista erilaisista keinoista, jotka irrottavat esiintyjän olemisen arkisesta olemisesta. Lintumaisuus tuo esitykseen jonkun surrealistisen ja selittämättömän tason. Sivuhenkilöiden kanssa lintumaista olemista on ihana toteuttaa, koska esiintyjät ovat fyysisesti niin älyttömän taitavia ja tarkkoja. 

”Lintu saattaa olla myös jotain pientä ja herkkää, ihmisen sisimmästä löytyvää.”

Lintua voi katsoa monelta kantilta, enkä halua sitoa sitä tiettyyn merkitykseen. Ollaan yhdessä mietitty esimerkiksi ikkunaa päin lentäviä lintuja, liian pienessä tilassa räpisteleviä lintuja, lentämään kykenemättömiä lintuja ja lintuja, jotka haluaisivat tehdä lähtemättömän vaikutuksen. Lintu saattaa olla myös jotain pientä ja herkkää, ihmisen sisimmästä löytyvää. 

Milla (sirkustaiteilija): Hmmm. Lintu. Olen miettinyt kovasti munia. Kuoriutumisia. Täydellisiä kuoriutumisia täydellisine sisältöineen. Epätäydellisiä kuoriutumisia ja epätäydellisiä sisältöjä, toki myös kuoriutumisia tuolta väliltä, jos oletetaan että on nuo ovat reunat. Tyhjiä munia, onttoja munia. Itse asiassa tyyppini tässä teoksessa taitaa olla tyhjä muna, joka yrittää kovasti synnyttää sisälleen sitä jotain sisältöä, jota kai tarvitaan elääkseen tässä todellisuudessa. Ruskuaispusseja olen miettinyt ja tyhjyyden tunnetta, myös heltan merkitystä itselle ja kanssatekijöille. Että jos sitä yhtäkkiä sosiaalisessa tilanteessa itselle sinä tyyppinä kasvaa tai pullahtaa heltta vaikka korvasta ulos, niin mitä se sitten aiheuttaa keholle, viestii mielelle, näkeekö muut sen? 

Työryhmänne jäsenet tulevat esittävän taiteen eri aloilta ja teette genrerajoista piittaamattomia esityksiä – mitä hyötyjä laaja-alainen pohja mielestänne tuo ja kannustaisitteko muitakin yhtä ennakkoluulottomaan taiteenalojen sulatukseen?

Henna: Minulle omassa pienessä sirkusympäristössä pyöriminen aiheuttaa helposti perspektiivin katoamista ja jotenkin päähänpinttyvyyttä epäolennaisiin asioihin, kuten vaikka pelkkä tekninen taito. Kun työskentelen monialaisissa työryhmissä, katseeni suuntautuu enempi ulospäin: inspiroidun jostain, kun joku osaa kellahtaa kauheen keveästi maahan, hoilottaa jotain rintakehäni läpi tunkevaa, luo jonkun ympäristön, johon suhtautua tai tekee äänimaisemaa, jonka voi antaa hallita ja viedä. Nämä kaikki inspiroivat ja ilahduttavat ja vievät minua taiteilijana ihan eri mestoihin kuin mihin pääsen ilman heitä.

”Kun työskentelen monialaisissa työryhmissä, katseeni suuntautuu enempi ulospäin: inspiroidun jostain, kun joku osaa kellahtaa kauheen keveästi maahan, hoilottaa jotain rintakehäni läpi tunkevaa, luo jonkun ympäristön, johon suhtautua tai tekee äänimaisemaa, jonka voi antaa hallita ja viedä. ”

Ja ihan pöhkö juttu, mutta totta: ne muutkin eli ei-sirkustaiteilijat inspiroituvat helpommin mun työstäni. En ole ikinä ollut mikään teknisesti ihmeellinen sirkustaiteilija, ja sirkuspiireissä mulla on siitä ikuinen alemmuuskompleksi, kun taas muiden alojen ihmiset ihastelevat pelkkää sivuspagaatissa eteenpäin hinkutusta. Ja vaikka tää onkin ihan höhlä juttu, niin se lisää itsevarmuutta ja vaikuttaa avaavasti ja kannustavasti. Ehkä muiden alojen ihmiset myös näkevät kehossani muunkinlaista kerrontaa ja muitakin mahdollisuuksia kuin puhdas liike, taito tai temppu. Teoksissa on myös automaattisesti moniuloitteisuutta ja monitulkintaisuutta, kun eri alojen taiteilijat tasaveroisesti värkkäävät kaikki yhden näyttämön tai kohtauksen parissa omista näkökulmistaan, ajatusmaailmoistaan ja taidoistaan käsin.

Anne-Mari (näyttelijä): Pohdin nyt ensisijaisesti harjoittelun näkökulmasta, vaikka genrerajojen ylittäminen ja laaja-alaisuus näkyy toki laajemminkin. Oli todella mielenkiintoista seurata, miten harjoituksissa sirkustaiteilijat ja tanssija tutustuivat välineeseen ja sen kanssa fyysiseen työskentelyyn, oli kyse sitten koristehuonekasvista, kattolampuksi naamioidusta ilmavälineestä tai kansioista. Se muistutti, miten tarttua omaan työhön taas kokeilevammin  ja tutkivammin, ehkä myös vähemmän rationaalisesti. Siinä näkyi konkreettisesti ja peittelemättömästi samaa työtä, jota näyttelijä tekee esimerkiksi roolin, ilmaisun ja tekstin kanssa. Sen tuskallisen keskeneräisyyden usein mieluusti piilottaisi tai herkästi ohittaisi, koska se on välillä vaikeaa ja noloakin. Inspiroi ja rohkaisee siis. 

Haasteena on ajankäyttö ja harjoitusajan riittäminen. Miten kaikille saadaan riittävä ja tarpeeksi tasapuolinen harjoitusaika, kun tarpeet eroavat vaikka teos on yhteinen? Aikaa menee niin välineiden suunnitteluun, rakentamiseen, niihin tutustumiseen, fyysisiin lämmittelyihin kuin äänenavauksiin, hahmojen luomiseen, tekstin harjoitteluun, kohtausten ja soolojen treenaamiseen ja ylipäätään yhteiseen keskusteluun. Paljon yhteistä sekä itsenäisestä työtä, joka vaatii toistoa. Mitä karsitaan harjoitusvaiheessa niin että aika riittää mutta spontaanius ja suunnittelemattoman syntyminen olisi mahdollista? Missä suhteessa ovat kunkin taiteilijan omat intohimot, osaaminen, kiinnostuksen kohteet ja yksi, yhteinen kokonaistaideteos? 

Lisäksi koin suoran kommunikaation niin valo- ja äänisuunnittelijan, lavastuksen kuin dramaturginkin kanssa yhtenä hienoimpana tällaisen työskentelyn puolena. On merkittävä asia, että kaikki saavat edetä prosessissa ja kukin osa-alue valmistuu yhdessä samaan tahtiin. Raskastakin ja vaikeaa, mutta tuottaa kokemuksen yhteisestä teoksesta. Laaja-alaisuus avaa uusia näkökulmia ja lähtökohtia, inspiroi, tarjoaa mahdollisuutta laajentaa työtään taiteilijana prosessin sisällä. Se haastaa sekä taiteilijana että omaa tekemisen tapaa.

Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen Cirkossa 22.9.2019 asti.

Lisätietoja Sivuhenkilöistä: http://sivuhenkilot.com/. Seuraa Sivuhenkilöitä: https://www.facebook.com/sivuhenkilot/.